• Asikaine
  • Bloggaajakin on vaan ihminen (+Lil´Side Kick -arvonnan voittaja)

    Jengi onkin varmaan jo kelannu, et miks mä panttaan mun blogin huikean Lil´Side Kick -arvonnan voittajien julkistusta! Mut nyt mä kerron jengille, miks sen superkivahöppelisköppelispöppelisköö arvonnan kanssa vähän kesti. Nyt mä kerron sen jengille täällä mun blogissa, ihan kohta se tulee.

    Kuva otettu 31.8.2016 klo 16.13 #3

    Jengi varmaan onkin jo pidempään kelannu, miten ihmeessä mä kerkeen kaiken tän. Duunaan mun oikeet duunii viestinnän moniosaajana, hoitaan skidit, oleen aika seksikäs avovaimo, ottamaan valokuvia mun Olympus Pen -kameralla, remontoimaan vanhaa puutaloa ja kantaan godibägei kaikissa tärkeissä vippitilaisuuksissa. Ja kaiken tän lisäks vielä postaan blogiin joka päivä!

    No jengi. Vastaus on, et en mitenkään. Mäkään en pysty kaikkeen. Vaikka mä oonkin bloggaaja, niin mäkin oon vaan ihminen. Bloggaajakin on vaan ihminen ja joskus ihmisbloggaajankin kovalevy menee punaselle.

    Jengi varmaan muistaa, kun mä kerroin mun mentaaliasioista ja burniksesta, joista mä tuun kertoon teille vielä monta kertaa. Mä selvisin siitä burniksesta ottamalla etää. Mun piti mennä kauas, että mä pystyin näkee lähelle. Samalla mä opin ittestäni tosi tosi paljon, sillä oikeesti -mä tein matkan itseeni.

    Ja sillä matkalla mä opin sanoon ei.

    Se on ollu mulle tosi vaikeeta, koska mä oon ja mä oon aina ollu ja mä olin jo pienenä ja mä oon nytkin sellane persoonallisuus, joka innostuu monista asioista tosi paljon samaan aikaan. Mä painan mun biljardiloftioffisessa duunii ja nytki on kaikkii kivoi uusii prokkiksii menos, joista mä oon ihan sairaan innoissani, mutta joista mä en voi vielä kertoo täällä mun blogissa. Mut jengi varmaan tajuu, et uudet tuulet puhaltaa nyt ja lujaa. Te saatte tietää niistä, kun mä eka oon vihjaillu ihan tosi mystisesti neljän postauksen verran ja te alatte jo vähän kyllästyyn mun vihjaileviin instakuviin, niin sit mä tiputan jengin niskaan pommin ja BOOM mä kerron, et mitä oikein on meneillään.  Mutta vielä mä en kerro, ku ny tää postaus koskee diippei keloi, et mäkin oikeesti oon vaan ihminen, yrittäjä, äiti, nainen.

    Nainen, joka ei kerkee tekeen kaikkee.

    Nainen, joka on tehny matkan itseensä.

    Nainen, joka välillä menee ilman ripsaria töihin, koska naisen ripsari on tippunu vessanpönttöön.

    Nainen, joka ragee kotona siitä pönttö-casesta, mut se on ihan ok, koska mä oon ihan tosi avoimesti kertonu jengille, et välillä on ihan ok olla paska mutsi. Paskamutsi, joka lämmittää kalapuikkoja pannulla ja unohtaa nimikoida kurahousut päiväkotiin. Musta on tosi tärkeetä ja rohkeeta keskustella näistä asioista avoimesti, et jengi tajuu, et paskamutsikin on vaan ihminen.

    Ihminen, joka joskus laittaa pinaattilättyjä ruoaksi.

    Ihminen, joka puhuu ääneen, koska muuten ei kuule. Paitsi jos osaa lukea huulilta.

     

    Ihminen, jonka ripsiväri on pöntössä.

    Pönttö, jonka sisällä on ripsiväri.

    Ripsiväri, joka on pöntössä.

    Pönttö, jonka sisällä on ripsiväri.

    Nainen.

    Naispönttö.

    Nainen, joka on oppinu sanoon ei.

    No kuten mä kerroinkin, niin mä oon aina ollu innostunu monista jutuista. Mä saan joka päivä monta kutsua avajaisiin, dinnereille, pinnereille, julkkareille, pulkkareille, enskareille, penkkareille, kekkereille ja kökkäreille. Kaikkia tosi kivoja tapahtumia, joissa mä voisin joka päivä hengaa juomassa Happy Joee mun blogikollegojen kanssa, mut ensinnäkään, mä en tunne ketään. Ja toisekseen mä oon huomannu, et jos mä juon seittemän Happy Joee, niin mä alan oleen aikas pöppelisgöbbelssissä jossain vaiheessa.

    Ja kun mä tein matkan syvälle itseeni, niin mä tajusin, et mun on opittava sanoon ei. Et ei enää kahdeksatta Happy Joee. Et nyt kynttilä palaa molemmista päistä ja jos kynttilää polttaa molemmista päistä, ei oikeesti jää jäljelle mitään. Eikä kynttilästä jää mitään jäljelle sillonkaan, kun sitä polttaa vaan yhestä päästä kerrallaan, mut jengi tietää tän kelan, mistä mä nyt puhun. Vertaiskuvallisesti.

    Mä olin maanantaina duunis stadis ja mä juoksin palaverista toiseen kreisillä tahdilla, koska mä oon viestinnän ammattilainen ja satun rakastaan kaikkee tosi inspiroivaa mitä mä teen. Mä kävin pöhisee Radio Helsingissä ja Pasilassa. Ja sellasessa sairaan tärkeessä palaveris stormaamassa uutta lanseerausta, josta mä kerron teille joskus kun mä taas oon eka vihjaillu ja lopulta tiputan sen pommihomman. BOOM.

    Anyway. Jossain vaiheessa kun mä istuin sen Hesan duunipäivän jälkeen Teurastamon sisäpihalla syömässä dumlingssii, niin mä tajusin, että mä en oikeesti ollu ottanu yhtäkään kuvaa mun Olympus Penillä koko päivän aikana. Eikä mun lautasella ollu enää tarpeeks dumlingsseja jäljellä, että ois saanu hyvän annoskuvan. Eka mulla alko mennä ihan tunteisiin se tilanne, mut sit mä muistin, et mä voin sanoo ei. Et ei. Mä en kuvaa näitä dumlingsseja, mun ei oo pakko kuvaa kaikkee mun Olympus Pen -kameralla. Että mä voin vetää dumlingssia Teurastamon sisäpihalla ilman, että kukaan tietää siitä. Et tää on mun oikeus, et mä voin sanoo ei. Et mä en oo mikään Trueman show. Et ei. Et hell no. Et peace. Vaikka mä oonkin suosittu bloggaaja, niin mäkin oon vaan ihminen, yrittäjä, äiti, nainen.

    Nainen, joka sanoo ei.

    Ja kun mä tulin illalla stadista kotiin, niin mä tajusin, et mä olin taas tehny tosi avartavan matkan itteeni ja oppinu itestäni tosi paljon uutta. Et mä en pysty kaikkeen. Et mä en voi juoda Happy Joee kahessa paikassa samaan aikaan. Et mua on vaan yks ihminen, mä ja bloggaajakin on vaan ihminen.

    Ja sit mä sanoin Foodoran piknikille et ei. Ja säilykekirjajulkkareille et ei. Ja Maalaishiiri-enskarille et ei. Ja Harri-Hylkeelle mä sanoin et ei. Mut sit Nekalan Rautaotran blogitilaisuudelle mä sanoinki et joo, mutta se johtu siitä, et mä halusin pummaa kaakelii meijän kylppäriin. Mut sit Muoto-gaalaan mä sanoin et ei. Ja sit Apulandian avajaisille mä sanoin, et joo, mutta se johtu siitä, että Lotta sano siellä olevan ilmasta mukia tarjolla. Ja sitte hotelli Cumulukselle mä sanoin kanssa et joo, mut sit ne sano mulle et ei. Niillä oli selkeesti olla kela, neki oli oppinu sanoon ei.

    Ja sit mä luin sellasen tosi viisaan partaäijän kelan, että ku joka päivä oppii jotain uutta niin mieli pysyy virkeenä. Et pitää olla aktiivine ja kelaa juttui. Ettei sammaloidu. Että Rolling Stone. Ja mä todella allekirjotan sen partakelan, tää itsetutkiskelu on tehny mulle tosi hyvää ja ku mä oon nyt oppinu sanoon ei, niin mun mieli on siitä ollu tosi virkeenä niin, mä muistin, että

    HEI JENGI! Mullahan oli täällä mun blogissa se superkivahöppelisköppelispöppelisköö Lil´Side Kick -arvonta arpomatta. Ja kun mä sen huomasin, niin mä välittömästi lauloin meidän musabisnesbyroossa sellase tosi kauniin arvontalaulun alttokakkosen stemmalla ja sanoin mun duunifrendeille, että nyt äijät lopettakaa se bilismatsi, nyt on arvonta. Ja jengi. Ne mun duunikollegat, joiden kaa me ollaa ihan sellasia sielunkumppaneita, niin ne heitti kolme numeroo, jotka voitti Lil´Side Kick -kiinnitysnauhat.

    Jengi varmaan ymmärtää, et vaikka mä haluisin antaa palkinnot teille ihan kaikille ihanille kaunokaishanipöppelisgöbbelsseille, niin mun pitää sanoo ei kaikille muille paitsi kolmelle arvotulle voittajalle…

    OLYMPUS DIGITAL CAMERA

    LIL´SIDE KICK ARVONNAN VOITTAJAT OVAT NIMIMERKIT

    ZIRPALE, SANIRI ja LENKSU  Onneksi olkoon!

    HUOM! Nimimerkki ZIRPALE: laitatko minulle meiliä (asikaineblogi ät gmail.com), jättämäsi sähköpostiosoite ei jostain syystä toimi, vaan viesti palautuu aina takaisin. Palkintosi odottaa!

    Ja iso kiitos kaikille osallistuneille, ihan mahtavaa! Tarinoista päätellen, emme todellakaan ole ainoita, joilla on hankaluuksia pitää kaikki tavarat tallessa. KIITOS kaikille vastanneille!

     

    Ihanaa päivää kaikille hanigöbbelsseille!

    Huomenna luvassa kuva, jossa mä oon ilman meikkiä, koska se on musta ihan ok ja mä sain tosi kovan inspiraation Alicia Keysista.

    Share
  • Asikaine
  • Diippei keloi blogitauolta

    Jengi onkin varmaan jo kelannu, mis mä oon ollu, ku tääl blogissa on vallinnu niin sanottu radiohiljasuus. Mä oon tosi pahoillani, toivottavasti te ette oo unohtanu mua tai hädissänne tehny mitää etsintäkuulutusta.

    Yleensähän mä postaan joka päivä, et turha väittää et tää bloggaajan ammatti mitään helppoo ois. Vaikka tää saattaa sinne ruudun toiselle puolelle näyttää siltä, et mä vaan hillun design-räsymatto päällä, hileet naamassa juomassa Happy Joee mun blogikolleegejen kans, mut oikeesti jengi, tää on tosi raskasta. Mun Olympus Penistä hukku se lipuska, joka pitää sen akun ja muistikortin paikallaan.

    Mut okei okei jengi, pakko myöntää, on täs myös positiivisia puolia. Kerran mä sain (blogin kautta) bägin puuroo ja myslii, joista mun pitiki postaa, mä mietin jo kivaa näkökulmaa ja otin pari tosi valkosta valokuvaa. Ripottelin niit myslei pitkin leivinliinaa ja ootin päivänvaloo.

    Mut sit tuli se pähkinäkohu. Et bloggaajien ois pitäny tuottaa ammattisisältöö pelkällä pähkinäpalkalla, nii sit kaikki päätti, mä päätin, et hell no. Mä haluun palkan mun työstä, kattokaa vaikka bloggaajien verotiedoista. Nehän jengi käy tsiigaa joka vuosi, siel ei paljo pähkinätulot paina. Mut mää oon päättäny olla ilone ja ylpee mun menestyksest, ei meinaa oo tullu yhdes yössä tää.

    Ei oo tosiaan aina herkkuu kantaa goodiebägii kissanristiäisissä. Kerranki meitsi kutsuttii (blogin kautta) Harri Hylkeen musiikkiesitykseen Silja Symphonylle. Mä kävin hakees Ivanan showroomilta kledjut (blogin kautta) lainaa, mutta sit ne bileet peruttiinki jonkun jäätävän epidemian takia.  Siellä botskilla oli ollu ykätauti vähä isommallaki jengillä. Just ku mä olin vihjaillu, et se viidensadan euron tunika näkyis blogis fotois, oli ollu puhetta videostaki ja instanostosta. No onneks mä muistin sit sen pähkinä-casen ja aattelin, et jengi kyl varmaa ymmärtää, etten mä voi tehä juttui pähkinäpalkalla. Pähkinöillä ku ei laskuja makseta tai perhettä ruokita. Paitsi jos on orava.

    Mut yks, mistä mä oon tosi kiitolline. Nii mä oon saanu tän blogin kautta ihan oikeita ystäviä, joiden kanssa ollaa nähty ihan oikeessaki elämässä, face to face, livenä. Tosi helmejä persoonia, joiden blogeja mä en nyt kuitenkaa linkkaa tähän, ettei niiden blogien analyytikkakäppyrät pomppaa omieni yli.

    Joskus jengi väittää, et bloggaajan ammatti ei ois oikeeta työtä. Se menee mulla ihan tunteisii ja mä kirjotan siitä joskus tosi diipin postauksen. Se on mun tapa käsitellä keloja. Mä kerron siitä joskus, vaikka heti ensi viikon sunnuntaina, muistakaa tsekkaa se, koska nyt mä en kerkee. Mun on nyt pakko skeittaa mun officelle mööttiin, enkä osaa skeitata, niin parempi lähtee ajoissa. Mulla on tosi kiire, koska bloggaaminenkin on oikeeta työtä, vaikka jengi välil muuta luulee. Onneks jengi voi itte perustaa blogin ja koklaa, mite iisiä on yrittää Suomen ilmastossa saada hyviä kuvia pähkinästä ja sen jälkee koittaa houkutella jengi tsiigaa ne kuvat.

    Niin, tosiaan mun piti nyt tänne mun blogiin, jota sä nyt luet, niin tänne mun blogiin kirjottaa, et miks mun oli hyvä pitää täs tälläne tavallista pidempi blogitauko. Tää on vähä vaikeeta kertoo, mut mä haluun kuitenki jakaa tän jengille, ku must ois tärkeetä kannustaa kaikkii puhumaan avoimesti näistä mentaalijutuista ja siks toiseksee, kun mä jaan täällä kaiken muunki.

    No jengi, mul oli täs sellane hirvee burnout ja niiden kahen päivän aikana mä aloin ihan tosissani kelaa juttui. Mulla menee aina välillä ihan mustii. Mun oli pakko ottaa vähä etäisyyttä. Jotta mä näkisin paremmi lähelle, et kuka mä oon. Tosi diippii shittii. Eka mä kelasi, et mun on pakko päästä Berliiniin, mut sitte mä kuulin, et Weddingissä on nähty säbäjäbiä syömäs falafelii, josta tamperelainenki voi päätellä, et Berliini alkaa oleen out. Taputeltu.

    Mä lähin sit pohjosee pariks päiväks kelaa asioita, ottaan etää. Kysyin, et oisinko mä voinu saada blogidiilin ja valkosen kylpytakin Oulun Cumuluksesta, mut se proggis meni puihin. Ne jäbät niin ei tajunnu omaa etuaan, mun blogilla on kuitenki kymmeniä tuhansia lukijoita ja pystyn tarjoomaan näkyvyyttä enemmä ku mikään Lapin Kansa, joka seki alkaa oleen jo yhtä out, ku Berliini. Kuka enää lukee mitää printtii anyway?

    No mä menin kuitenki sinne hotellii. Mä kaaduin tuulikaapissa ja sillo mä tajusin ittestäni tiettyjä juttui. Ensinnäki, et mun on pakko ottaa nyt vähä ryhtiliikettä, et ei enää tälläsiä kolmen päivän ryyppyputkia. Ne ei todellakaan tee hyvää jengille! Enkä mä aijo keventää dokaamista mistään ulkonäöllisistä seikoista, jos jengi nyt heti niin luulee. Mä oon ihan sinut ulkonäköni kanssa ja siitä todisteena ensi viikolla blogissa on luvassa taas ennen- ja jälkeen-raskautta kuvat heti kun vaan erotan niistä, kumpi oli ennen ja kumpi jälkeen sekä lisäksi no-makeup-mutta-vähän-bb-voidetta-kuvat. Olkaa kuulolla ihanat.

    Enkä mä siis aijo vetää nyt mitään radikaalia puhdistuskuuria tai nollatoleranssia, jos jengi nyt sitä pelkää. Vaan ihan terveellä järjellä vähän himmailla ja parantaa elintapoja, oman fiiliksen mukaan. Mutta jos joku vaikka juhlissa, keikalla tai kyläillessä tarjoo tuopin tai vaikka lounaalla lasin viiniä, niin en mä kuppiin sylje. Elämästä pitää muistaa vähän nauttiakin!

    Mut Jengi. Tuli vähä sellane paskamutsi-kela siitä törttöilyn määrästä, mut sit mä kelasi, et hei: mä oon muutaki ku vaa äiti, et mun pitää välillä saada minuna itsenäni maata Oulun Cumuluksen tuulikaapissa, jos mulla on sellane tilanne, etten mä pääse ylös. Ja sit kun mä tein sen matkan, niin kaukaa pystyin näkeen tosi tarkast Tampereelle, kun mä olin sen kahen päivän burniksen takia vetäytyny sinne kelaa juttui, niin ihan ku mä oisin kattonu sellase henkisen kaukoputken läpi ja tehny matkan itteeni ja mä tajusin ihan kristallinkirkkaasti, et oikeesti

    kolmen päivän sönköttämisestä tulee vähä outo olo.

    Mul on tos jonos tuuttaamas kaikkia ihania yhteistöitä ja arvontoja teille hanipöppelisgöbbelssit, mut tästäkin tekstist jengi ehkä huomaa, et meitsin pitää vielä vähä järjestää mun keloi ja tuulikaappia ennen ku oon valmis palaa tän mun blogin, jota sä nyt luet, niin sen blogin, blogitauolta. Tulee nimittäin aika sekavaa settiä tällä hetkellä. Mun oli nyt vaan pakko käydä lyhyesti kertoo näin väliaikatietona jengille, et mikä meininki. Et pönttö sekasi.

    IMG_1845

    Ja vaikka henkisesti ja fyysisesti se Oulun reissu oli tosi raskas, niinku tää bloggaajan ammattiki on, niin jengi, joskus on matkustettava kauas, jotta voi nähdä lähelle.

    Pelkkää lovee jengi!

    – Asikaine

     

    Lue myös:

    Selitys ja anteeksipyyntö

     

    Share