Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Surusta

Suru on Kotkan poikii ilman siipii ja Albatrossi, joka lepäämättä liitää. Koko Junnun tuotanto ja kaikki nuoren Keke Rosbergin näköiset miehet ja kaikki vanhan Keke Rosbergin näköiset miehet. Puukengät ja numerokoodilla lukittava businessalkku, jollaisia ei enää näe edes lentokentällä.

Joulujuhlassa pyyhittyjen kyynelten ja avaamattomien valokuvakansioiden väleihin tukahdutettuja tunteita. Pois puskettuja ajatuksia, että nyt ei kerkee, eikä pysty ja ei tässä mitään. Että pakko jatkaa elämää, koska on nää lapset ja makaroonilaatikko pitää ottaa pois uunista.

Sitä, että elämä jatkuu ja kahvipöydässä päivitellään siitäkin olevan jo viis vuotta, aatella. Vaikka on ajatellut sitä viisi vuotta ja sataviisikymmentäkaksipäivää joka päivä. Isänpäivä. Joulupäivä. Äitienpäivä. Syntymäpäivä. Aamupäivä ja iltapäivä. Joka päivä. Sekä erityisesti itsenäisyyspäivä, jolloin aina ennen sai puhelun numerosta, joka on tallennettuna puhelimeen edelleen. Jonka osaa näppäillä vaikka silmät kiinni, mutta johon ei uskalla soittaa. Numero ei ole käytössä. Enää koskaan. Sadattelua ja jossittelua vastaamattomasta puhelusta viisi vuotta sitten. Anteeksi, etten tullut Kuusamoon.

Suru on sitä, että pitääkö mun itte aina kaikki hoitaa? Pitää, koska kukaan ei ole enää varmistamassa selustaa. Pitämässä huolta tai kertomassa, mitä tehdään, jos sattuu kolhimaan tuntemattoman auton parkkipaikalla.

Harmia ja syyllisyyttä, kun ei tule mentyä haudalle ja lohduttautumista ajatuksella, että aina muistaa voi missä vaan. Kynttilän voi laittaa vaikka olkkarin pöydälle, jos ei lapset kaataisi kaikkea. Olkkarin Lundian päälle nostettu muistokynttilä, josta jää muistoksi musta jälki kattoon. Kehystetty kuva, jonka vilkaisu vihlaisee mahaa kesken imuroinnin ja telkkarin katselun.

Hiljainen tuki ja jaettu ymmärrys heidän kanssaan, joilla on samanlainen lovi sydämessään ja ristiäiskuvien potreteissa sekä toimimattomia numeroita puhelimen muistissa.

Sitä, että oli aika ennen ja on aika jälkeen. Suru on kuukkeli ja liian iso rannekello kylppärin kaapissa. Tajunnassa tikittävä tietoisuus siitä, että me olemme seuraavina vuorossa ja, että tosiaan pitää paikkansa, ettei mitään saa täältä mukaansa. Meistä jää tänne kampoja, moottoripyöriä, keskeneräisiä asioita sekä ammottava tyhjä aukko.

Suvussa kulkeva käsien asento ja taittava katse, joka tuijottaa silmiini peilistä ja katsoo hätkähdyttävästi kuopukseni silmistä. Suru on synkkä tieto siitä, että he eivät koskaan tavanneet.

Ja siitä, ettemme mekään enää tapaa.

Share

40 kommenttia

  1. Lottovoitto kirjoitti: Vastaa

    Sydämen laitan tähän sulle. Ja halit.

    1. Asikaine kirjoitti: Vastaa

      Kiitos <3

  2. Nea kirjoitti: Vastaa

    Voimia!

    Ja olet muuten ihan todella taitava kirjoittaja <3

    1. Asikaine kirjoitti: Vastaa

      Kiitos paljon <3

  3. Heli kirjoitti: Vastaa

    Puit ajatukseni ja tunteeni sanoiksi. Melkein kolme vuotta olen ajatellut ja kaivannut joka päivä. Ja se numero puhelimessa, ei se koskaan enää vastaa, mutta ei sitä poistaakaan voi. Kiitos kauniista tekstistä, vaikka se kyyneleet silmiin toikin 💕

    1. Asikaine kirjoitti: Vastaa

      Lämmin osanottoni ja voimia sinne <3

  4. Vuokko kirjoitti: Vastaa

    Nyt kolahti. Ja itketti. Olet muutenkin taitava kirjoittaja ja sielunelämän sanoittaja, mutta tässä tuli niin arkisella tavalla lähelle se suru, mikä itseäkin tällä hetkellä puristaa. Tuntuu että sait puettua sanoiksi koko tämän syksyn ja siihen kuuluneen surun. Isäni kuoli loppukesästä ja monesti tuntuu että suruni on tällä hetkellä juuri niitä tukahdutettuja tunteita ja pois työnnettyjä ajatuksia, kun elämää vaan pitää jatkaa, kun on ne lapset ja työt ja arki. Että surisin, mutta kun pitää tehdä se ruoka ja rempata juuri ostettua asuntoa ja rauhoittaa taaperon raivarit ja nukuttaa lapset yöunille. Hoitaa kuolinpesän keskeneräiset asiat. Hoitaa lasten asiat. Saada valmiiksi projekteja töissä ja jaksaa. Ei ole varaa tai aikaa surra. Ja se suru on vielä niin tuoretta ja raakaa. Tämä oli todella kauniisti kirjoitettu. <3

    1. Asikaine kirjoitti: Vastaa

      Voi ei, lämmin osannottoni suruusi ja jaan kyllä juurikin nuo tuntemukset! Itsestäni tuntui etenkin ihan ekana vuotena, että suru oli ihan liikaa ja sitä piti alkushokin ja lamaantumisen jälkeen jopa ihan tietoisesti vähän siirtää. Oli päällä muutto ja sylissä vauva, se oli synkkä syksy.
      Voimia sinne! <3

  5. Saristus kirjoitti: Vastaa

    Paremmin et tätä olisi voinut kirjottaa. Oman isän kuolemasta neljä vuotta ja risat. Ja joka päivä se on mielessä. Ja välillä itku tulee ihan odottamatta, jostakin biisistä, punasen nortin tuoksusta, tutunnäköisistä työmiehen käsistä. Nyt niitä kannatteleva käsiä ei enää ole. Joskus isä sanoi, että vaikka vahingossa (!!!) tulisit tappaneeksi jonkun, aja kotia niin otetaan viskit ja mietitään rauhassa. Oli huippuäijä, opetti kaiken mutta ei tyttöilyä. Ikävä on välillä raastavaa, mutta mä oon iloinen että se tyyppi oli just mun isä. Syrän ❤️
    Voimia sulle, muistele paljon.

    1. Asikaine kirjoitti: Vastaa

      Voimia sinne myös ja lämmin osannotto suruusi, kiitos kun jaoit tämän <3

  6. eija kirjoitti: Vastaa

    Kiitos tekstistä! On lohdullista lukea, että löytyy muitakin jotka eivät enää juhli isän-tai äitienpäivää. En usko, että tätä kokemusta todella ymmärtää muut kuin sen läpikäyneet.

    1. eija kirjoitti: Vastaa

      Lisäys vielä, että kriisikeskuksista saa maksutonta apua ja tukea jos on menettänyt läheisen. Ei kannata jäädä yksin surun kanssa tai antaa sen hautautua pyykkikasojen ja muiden arkisten asioiden alle!

    2. Asikaine kirjoitti: Vastaa

      Niin, voimia sinne myös. Ja kyllä sitä miettii ihan eri tavalla, kun on itse samassa veneessä. Ei voi muuten ymmärtää.

  7. Jenni kirjoitti: Vastaa

    Isänpäivä on pahin, se menee aina itkiessä, kun joka paikassa hehkutetaan omaa isää. Käy kateeksi, suoraan sanottuna. Oman isän kanssa välit ei olleet erityisen lämpimät, mutta aina pystyi luottamaan että ukko auttaa paikkaamaan pyörän renkaan ja aina saattoi soittaa jos oli pulassa. Vuosiin ei ole voinut, ja se riipii.

    1. Asikaine kirjoitti: Vastaa

      Lämmin osannottoni ja voimia! <3

  8. Leena kirjoitti: Vastaa

    Kiitos tästä kirjoituksesta – näin sitä tuli arkeen lyhyt pysähdys muistaa sitä iskää, kesällä tapaturmaisesti ja yllättäen viimeiselle matkalleen lähtenyttä. Ja niinhän ne tulee ne surun hetket, yhtäkkisinä, välähdyksinä, joskus ehtii hetkeksi surun ääreen pysähtyä, joskus taas ei. Nyt hetkeksi pysähdyn.

    1. Asikaine kirjoitti: Vastaa

      Juuri niin. Odottamatta autossa tietyn biisin soidessa tai yksin lenkillä asioita miettiessä. Välillä silloinkin, kun ei olisi aikaa ja paikkaa jäädä itkemään.
      Osanottoni myös sulle ja voimia suruusi! <3

  9. Ansku kirjoitti: Vastaa

    Minä joka en koskaan itke, mua ei kosketa oikein mikään, itkin luettuani tämän. Kylmät väreet menee pitkin kroppaa. Kiitos tästä tekstistä sekä kaikista muista, joiden parissa saadaan viihtyä!

    1. Asikaine kirjoitti: Vastaa

      Kiitos tästä kommentista ja lukemisesta <3

  10. Elina kirjoitti: Vastaa

    Itku tuli. Voisin syyttää hormoneita, mutta enemmän se taitaa olla ikävää. Se oli paha paikka, kun puskuri katosi välistä. Ihmettelen toisinaan yli kuusikymppisiä, jotka vielä kiroavat vanhempiaan, kun itse reilu kolmekymppisenä kohtasin tämän karun totuuden. Kadehdinkin tietysti. Ja mietin, miten itse välittäisin omilleni edes jotain jo menneistä, vaikka tiedän sen olevan miltei mahdotonta.

    1. Asikaine kirjoitti: Vastaa

      Lämmin osanotto ja voimia sinne! <3

  11. Mertta kirjoitti: Vastaa

    ❤️ Minun isäni kuoli kolme vuotta sitten juhannuspäivänä, syövän uuvuttamana. Kun koko Suomi riemuitsee keskikesän juhlaa, minä sytytän kynttilän. Ja se puhelinnumero. Isäni puhelinnumero on edelleen hänen nimissään, koska en henno luopua siitä…

    1. Asikaine kirjoitti: Vastaa

      Osanottoni suruusi ja voimia sinne juhannuksiin ja muihinkin päiviin! <3

  12. Surua soi kirjoitti: Vastaa

    Poikani menehtyi vajaa 3 viikkoa sitten vain 29 vuotiaana. Kiitos. Kyllä kosketti. Voimia meille

    1. Asikaine kirjoitti: Vastaa

      Ihan kamalaa,
      lämmin osannottoni suureen suruusi ja paljon voimia tulevaan! <3 <3

  13. Marikki kirjoitti: Vastaa

    Koskettava teksti, samoin monet kommenteista ❤️.

    1. Asikaine kirjoitti: Vastaa

      <3

  14. Jehenni kirjoitti: Vastaa

    Kiitos tästä. Meidän isän pois menosta tuli just vuosi täyteen. Se kuuluisa ensimmäinen vuosi, josta kaikki jaksoi viime syksynä meuhkata. ”Näätte sitten miten se arki lähtee rullaamaan ja miten kaikki synttärit ja muut.” Jotenkin sitä odotti että nyt olisi sitten parempi tai helpompi olla, mutta eihän se niin mene. Hirveä ikävä ja kaipaus on läsnä edelleen joka päivä. Ja huoli äidistä. Siitä miten äiti pärjää ensimmäistä kertaa pitkälti yli 30 vuoteen ilman isää.

    1. Asikaine kirjoitti: Vastaa

      Jep, kyllä on samat mantrat kuultu ja ei se ainakaan omalla kohdallani mennyt niin. Odotti, että vuoden päästä ehkä vähän helpottuu, vaikka oikeastaan silloin vasta alkoi valjeta se tilanteen lopullisuus. Että näin tää vaan nyt on aina ja kaikki alkaa hämärtyä jopa omasta muistista, se on kamala tunne!
      Voimia sinne ja osanottoni suruusi <3

  15. Eepu kirjoitti: Vastaa

    https://www.mtvuutiset.fi/artikkeli/suru-on-kokemus-joka-jaa-meihin-eika-koskaan-lahde-mari-uskoo-ettei-surusta-tarvitsekaan-selviytya/7116056?fbclid=IwAR1w8NJ_wHNAn-bCzXj71V2y01InjwiGH5Fa-4Hmew-6p6ylgpC6LBJGmdQ&fb_ref=2ab9.7oTxecyfvz-Facebook&utm_source=Facebook&utm_medium=ShareButton&utm_campaign=GetSocial

    Liiankin tuttu tuo, nyt ei pysty, nyt ei kerkee. Pahin tuli vasta 1/2v kuoleman jälkeen, jonka jälkeen tunteet ovat menneet aaltoliikettä jo 3,5 vuotta.

    Haudalla en itke, mutta yksin autossa, kävelyllä, jonkun tietyn kappaleen myötä, eli puskissa tulee tilanteissa, joissa hektinen arki aina hetkeksi hellittää.

    Elämä on ainutkertainen ja kaunis, surun myötä osa toiset osat ovat kirkastuneet, toiset häilyvät ikäänkuin harmaan usvan takana ja asioista on vaikea saada otetta.

    Mikään ei tule enää koskaan olevan samoin ja sitä on vaikea välillä selittää, eikä oikein jaksaiskaan. Onneksi aina ei tarvi ja maailma on täynnä ihmisiä, jotka tavalla tai toisella jakavat saman kokemuksen. Se on surullista, mutta myös lohdullista.

    1. Asikaine kirjoitti: Vastaa

      Kiitos tuosta linkistä ja kokemuksesi jakamisesta. Niin hän se on, että mikään ei koskaan enää tunnu olevan samoin. Koska ei vaan enää ole.
      Voimia sinne myös paljon ja lämmin osanottoni <3

  16. Vieras vaan kirjoitti: Vastaa

    Kohta kolmekymmentä vuotta siitä päivästä joka määrittää edelleen sen, että loka-marraskuu on sellasta henkistä selviytymistaistelua, ettei pysty ku suoriutumaan robottina. Olin lapsi ku isi meni yllättäen, kotona sairaskohtaukseen. Edelleen oon se lapsi, ja huonona hetkenä huudan isiä apuun. Eihän se pääse, mut huutaa voi silti. Ja hyvänä päivänä kiitän. Enkä koskaan sano et mulla oli isi. Mulla on isi.

    1. Asikaine kirjoitti: Vastaa

      Voi ei, paljon voimia sinne marraskuun tarpomiseen ja osanottoni suruusi <3
      Kiitos, kun jaoit tarinasi.

  17. AnnaE kirjoitti: Vastaa

    Kiitos kirjoituksestasi.

    Minun isäni ei ole ollut tukenani toivomallani tavalla, enkä hädän saati pienempien vastoinkäymisten hetkellä häneltä apua odottaisi. Välimme ovat etäiset, ikäänkuin isää ei olisi. Kirjoituksesi lukeminen sai minut kuitenkin ottamaan häneen yhteyttä. Kaikesta huolimatta hän on kuitenkin olemassa, eikä se ole ikuista.

    1. Asikaine kirjoitti: Vastaa

      Kiitos kommentistasi ja koskettava kuulla, että kirjoitus sai sinut ottamaan isääsi yhteyttä.

  18. Taivaan* kirjoitti: Vastaa

    Lapseni kuoli vuoden päästä isäni kuolemasta. Jaksan kantaa isän kuoleman, mutta tyttären kuolema painaa kipuna loppuelämäni. Hetken jaksan, sitten valahdan surun syövereihin. Arki pitää hoitaa ja on elämässä jo iloakin 5 vuoden jälkeen. Vain vertaiset tietävät mitä tämä on.

    1. Asikaine kirjoitti: Vastaa

      En varmasti voi ymmärtää suruasi, ihan kamalaa. Lämmin osanottoni ja voimia tulevaan! Kiitos, kun jaoit tilanteesi <3

  19. Korpinsalon Kerttu kirjoitti: Vastaa

    Aika osuvasti puit sanoiksi mitä tunnen. Ensin laskin tunteja, sitten päiviä, kuukausia. Nyt enää vuosia. Viime elokuussa 18 vuotta. En saanut puhelua, ehkä tajusin ettei kaikki ole hyvin, en vaan osannut tehdä mitään. Numero oli pitkään puhelimessa, sitten puhelin hajosi ja numero hävisi. Pojallani on samat silmät. Ja itselläni, joka kerta kun katson taustapeiliin tajuan että otsaryppykin on sama. Surettaa ettei lapset saaneet tavata sitä pappaa, jolta perimme saman omituisen ja epäsovinnaisen huumorin. Elämäni rakkaudella on sama kippuranauru ja sama tapa puristaa minua nenästä ja sanoa jotain hölmöä silloin kun odottaa toisen sanovan jotain nättiä. Suru on sydämessä ikuinen.

  20. Auuanni kirjoitti: Vastaa

    Niin kauniisti kirjoitettu, että itku yllätti aamukahvin äärellä. En ole samaa vielä kokenut, mutta pelkkä ajatuskin (joka tätä lukiessa tuli niin lähelle että riipaisi) saa kyynelet silmiin. Voimia suruun ❤️

    1. Asikaine kirjoitti: Vastaa

      Kiitos <3

Nimi/nimimerkki tulee näkyviin blogissa. Email ei tule näkyviin.