Tietoa mainostajalle ›

Saako tästä edes vittuilla?

Milloin on hukassa hoitoreppu, milloin passi, milloin kotiavaimet, ryhmävasu, kännykkä, polkupyörä tai kolme isoa kassia, joissa on koko konkkaronkan kahden viikon tavarat. Lasten töppösiä ja pipoja on viiden vuoden aikana kadonnut maailmalle niin paljon, etten enää edes etsi hanskoille pareja. Myös isoja buutseja, nahkarotseja ja villapaitoja Hippi kadottaa niin tehokkaasti, että olen jopa välillä täysin tyrmistynyt Nekalan Copperfieldin yliluonnollisista taidoista. Emmie kummie, noh kummie en tiijä mihi mie sen..kummie.

Kerran ollessamme jälleen kantisvierailulla löytötavaratoimistossa etsimässä kotiavaimiamme, löysimme tiskiltä edelliskerralla (tai sitä edellisellä kerralla) hukkaamansa kotiavaimen sekä automme kadonneen vara-avaimen. Asuessamme kerrostalossa Hippi epähuomiossa telkesi minut ainakin kaksi kertaa parvekkeellemme, josta jouduin selviytymään vapauteen mitä ihmeellisimmillä konsteilla. Kerran olin partsilla jumissa jopa ilman vaatteita -älkää kysykö.

Olen yhteisen kymmenen vuoden aikana huutanut, itkenyt, raivonnut, piikitellyt ja mököttänyt kaiken maailman lukkoseppäreissuista ja kadonneista kamoista (, joista osa tosin tuntuu myös taianomaisesti palaavan omistajansa luokse mitä kiehtovimmilla tavoilla.) Monen vuoden ajan ajattelin tietyn määrän vittuilua saavan toiselle järkeä päähän, sillä sen puutteestahan avainten katoamisessa on kyse. Tajuamisesta. Välinpitämättömyydestä. Typeryydestä.

Vuosien varrella olen tajunnut kyse olevan lähinnä omasta typeryydestäni luullessani vittuilulla saavani muutettua toisen tahatonta käytöstään tai olevani oikeutettu huutamaan hukatuista tavaroista.

Itsehän osaan näennäisesti pitää asioista huolta: salaisuuteni on seurani, joka saa minut näyttämään pedantilta, tarkalta ja ”normaalilta”. Useissa ystäväporukoissani olen kuitenkin todellisuudessa aina ollut vähän huoleton huitelija, unohtelija ja myöhästelijä. En vedä vertoja Hipin erikoistaidoille, mutta esimerkiksi juuri pari viikkoa sitten joku pelastava enkeli palautti pankkikorttini ennen kuin huomasin edes hävittäneeni sitä. Eikä ollut ensimmäinen kerta. Ainakin kerran viikossa kolkuttelen toimistolla ovea unohdettuani työavaimeni johonkin ja olen tänä talvena hävittänyt muun muassa kaikki sormikkaani.

Hippi ei ole ikinä ilkeillyt huomattuani hukanneeni jotain, vaan kaveri yrittää yleensä valppaasti auttaa etsinnöissä, ehdottaa lähtevänsä hakemaan naapurista vaikka laturia lainaan tai ihan vaan rauhoittelee, kun joku hädissään etsii kadonneita tavaroitaan. Elä hättäile, kyllä se löytyy! Ei se mittään. Joskus Hippi epäili itsekin, johtuisiko myönteinen asenteensa siitä, että on lapsesta asti harmituksissaan lohdutellut itseään, että ei se haittaa. Oli vaan takki. Ne oli vaan nappikset. Että ei näille aina voi mitään.

Lähivuosina (noin kahdeksan vuoden pääni seinään hakkaamisen jälkeen) olen varovasti alkanut epäillä, että eipä tosiaan voi. Lisäksi on alkanut valjeta, ettei ehkä ole hyväksyttävää raivota ja syyllistää kadotetuista avaimista, kun toista jo muutenkin harmittaa hukkailunsa.

En voi muuttaa toisen tahatonta käytöstä, mutta omaa tahallista käytöstäni ja asennettani voin muuttaa. Elämässä on oikeitakin murheita ja itsehän varmaan purskahtaisin itkuun tai tinttaisin, jos joku kimittäisi vieressä vittuilemassa huomattuani esimerkiksi puhelimeni kadonneen *täysin kuviteltu tilanne*. Ei hajamielisyys tee ihmisestä tyhmää, laiskaa tai pahaa.

Myöskään ihan hirveä neropatti ei tarvi olla todetakseen hukkailun ja häsläämisen saattavan juontua jonkinlaisesta keskittymishäiriöstä, joka toki tekee kettuilusta vieläkin epäilyttävämpää. Eipä kukaan yleensä näpäyttele esimerkiksi lukihäiriööni liittyvistä haasteistani, muistan selkeästi ahdistuksen, kun en lapsena meinannut millään oppia tiettyjä asioita. Vasta paljon myöhemmin selvisi mahdollinen syy vaikeuksiin, en hahmota mitään asioita hahmotan asioita eri tavalla. Mitä jos omat lapsemme perivät keskittymis- tai lukihäiriögeenimme ja surevat katoavia bussikortteja, eivätkä opi kelloa tai muutakaan, eipä siinä varmaan kenellekään huutaminen ainakaan auta tilannetta.

Ei olla tyhmiä, ollaan kivoja. Minä mukaan lukien. Että eipä tässä muuta.

Ps. Pidetään tämä teksti mielessämme, kun pian kerron mielettömästä matkastamme Pietariin. Nimimerkillä vähän ryöstetty, mutta onnellinen.

PPS. Kyllä, joskus voi olla kyse ihan vaan typeryydestä.

 

Lue myös:

Nimihomman hoitaminen

No mie voin

Passimysteerin ratkaisu

Mie en muista mihin mie sen jätin, mutta miulla oli se kummie lähin

Share

14 kommenttia

  1. Satu kirjoitti: Vastaa

    Putoilin eilen ihan täysin ja vinkkasin Asikaine instaa kaikille, joille olen Asikaise ilosanomaa jakanut. Miesystävän pakotin lukemaan reppumysteeriä (joka on suosikkini kamaluudessaan). Kysymykset tekstin jälkeen oli miten-mistä-miten-bussista? No en tiedä! No paljonko on sitten totta edes? Ei muuta kuin kvg ”nekala looks” ja esittelin parhaita paloja, sekä kerroin nimen. Enää ei epäilty. 😂 Todin odotan kamera -casea kieli pitkällä.

    1. Asikaine kirjoitti: Vastaa

      Haha, kyllä on pian luvassa raporttia, jahka saan duunikiireet purettua! Mukava kuulla, että sitä jo odotetaan! Kuvia reissustamme tosin on luvassa aika vähän, SATTUNEESTA SYYSTÄ!

      Ja jooh, itseasiassa kukaan meidät (tai poikaystäväni) tunteva ihminen ei ole koskaan epäillyt kertomieni tarinoiden todenperäisyyttä, vaikka toki välillä tajunnanvirrassani on tapanani käyttää välillä (kohtuudella) värityskynää. Jopa käsittämättömiä törttöilyjä olen joutunut jättämään julkaisematta, koska olen kirjoittaessa miettinyt, että tätä ei kyllä usko kukaan 😀

  2. Lintunen81 kirjoitti: Vastaa

    Mä kyllä ymmärrän sun tuskan, olen elänyt nyt 15 diagnosoimattoman ADHD aikuisen kanssa. Välillä (okei, aika usein) tulee oman pään sisällä (nykysin onneksi vaan siellä) huudettua vittuperkelesaatanan idioottia, kun se hukkaa tavaroita ja unohtelee asioita… Jo liki 10 vuotta sitten tajuttiin mistä on kyse ja opin suhtautumaan fiksummin. Meiän esikoinen on nyt 7-v ja aika nuoresta tajusin, että on perinyt isältään tämän ominaisuuden.
    Ei todellakaan tulisi mieleenkään vittuilla lapselle unohtelusta, keskittymisen vaikeudesta tai mistään ADHDn mukanaan tuomasta.piirteestä. Kieltäydyn ajattelemasta sitä vikana tai sairautena. ADHD vaikuttaa toki keskittymiseen ja aiheuttaa mm. motorista levottomuutta, mutta ADHD tyypit on myös erittäin kekseliäitä, innovatiivisia, luovia ja yllättävän sinnikkäitä. Meitä ihmisiä tarvitaan erilaisia: yksi keksii pyörän ja sata muuta asiaa, kun joku toinen kehittää hommaa eteenpäin.

    1. Asikaine kirjoitti: Vastaa

      Huoh, I feel you.. Kiitos tästä kokemuksesi jakamisesta.

      Ja mää kyllä edelleen huudan turhan usein ääneenkin tuota vittuperkelettä, mutta yritän huutaa sen sillain empaattisesti, samassa-veneessä-olevasti, hehe. Tarvitsen ehkä vielä toiset kymmenen vuotta reeniä, että kykenen olemaan täysin zeninä näissä käsittämättömissä katoamisissa. 😀

      Mutta olen oikeasti oppinut ja yritän kovasti juurikin tuota mainitsemaasi fiksusti suhtautumista.

      Ja juurikin näin, meitä tarvitaan erilaisia ja meitä on erilaisia. Monissa asioissa hämmästelen Hipin taitoja oppia, ulkolukea, laskea, MUISTAA(!), säveltää jne. Hän on ehkä usein vain mietteissään, siksi hukkailee.

      Ja suuntavaisto – eksyy kaksiossa helposti, ihan todella, näin on käynyt. Ihan että WHAT!?!? Joskus tekisi mieli mennä toisen pään sisälle ja nähdä maailma sitä kautta.

  3. kati kirjoitti: Vastaa

    Usein kun luen Hipin hukkailuista muistan yhden entisen poikaystävän, joka oli tässä suhteessa melkein samanlainen. Oikeastaan vasta jälkikäteen olen tajunnut että hänellä saattoi yksinkertaisesti kapasiteetti loppua. Jätkä nimittäin samaan aikaan opiskeli kahta korkeakoulututkintoa, japania, laulua, saksofonin soittoa, pianon soittoa….sen lisäksi hän harjoitteli ja opetti yhtä itämaista taistelulajia.

    Että oikeastaan en ihmettele yhtään että kaikki oli aina hukassa tai unohtui. Mutta hitto miten se välillä kävi hermolle. En silloin oikein osannut ns. suhteuttaa….

    1. Asikaine kirjoitti: Vastaa

      Huoh, kiitos tästä!

      Joo näinhän se menee, itsellänikin kun alkaa olla ihan tavallisten asioiden kanssa kiire (ei edes mitkään japanin opinnot 😀 ), väsy, vähän stressiä, niin en meinaa muistaa ihan tavallisia asioita, että olenko hoitanut niitä vai en ja pankkikortit unohtuu jne.

      Mut jooh, hermoille käy…

  4. Ke kirjoitti: Vastaa

    Rakas Asikaine, sä olet mun parisuhdekoutsi! Ei mitään turhaa lässytystä vaan oikeaa asiaa!
    Iltaisin aina mietin sun ohjetta, että tee aina ne iltapalaleivät myös puolisolle. Pieni mutta niin tärkeä ohje arkeen.

    1. Asikaine kirjoitti: Vastaa

      Ihanaa olla sun koutsi, sun menttori 😀 😀 Kiitos tästä!

      Leipäohje toimii, samoin kuin myös kahvia aina pannullinen ja toisellekin lasi viiniä! T: keittiötsykologi <3

  5. Anna kirjoitti: Vastaa

    Ai vitsit, tämmöstä elämää on muillakin näköjään! Joskus tuntuu että mua vihataan kaikkialla. Äiti kun en vastaa sen viesteihin, päiväkoti ja koulu kun hukkaan kaikki laput, työpaikka kun hukkasin kulkulätkäni ja unohdan hoitaa tyyliin kaiken, vaikka luulen olevani aina tosi tehokas. Mun mies vasta hajalla onkin, koska asuu mun kanssa. Mutta semmosta se on, kaikkien päähän ei vaan mahdu kaikki asiat ja toisten (minun) ei mahdu yleensä yhtään mitään. Onneksi en oo yksin!

    1. Asikaine kirjoitti: Vastaa

      Voi ei! Et varmana ole yksin, tiedän monia, joille tuo on ihan arkipäivää ja tämä olkoon puolustuspuhe kaikille teille <3
      Sulla on varmana ihan omat supervoimat ja taidot, joita ei sitten kaikilla ole. IHAN VARMANA!

  6. Ellu kirjoitti: Vastaa

    Tämä oli ihana postaus. ♡ Asun itsekin hajamielisen muusikon kanssa, ja välillä (okei, aika usein) räjähtelen ihan turhista asioista. Jospa sitä tämän jälkeen muistaisi edes hetken ottaa vähän rennommin.

    1. Asikaine kirjoitti: Vastaa

      Kiitos ihanasta kommentista ja tsemppiä sinne myös, i feel u! Ja opettelua on mullakin, etten räjähtäisi aina, tai ainakaan kovin pahasti. Mutta edistystä tässä (hillinnässäni) on tässä kymmenen vuoden aikana tapahtunut 😀

      Rentoa joulunodottelua sinne!!

  7. Pieta kirjoitti: Vastaa

    Niin lohdullista, että joku toinenkin hahmottaa asioita eri tavalla. Näin minäkin… Tää mennyt kesä (oho, nyt taitaa jo olla talvi!) oli monella tapaa rankka ja asioita tapahtui liikaakin. Huomasin töissä, että kovalevy alkoi olla niin täynnä, ettei päähän mahtunut enää lisää informaatiota eikä aiemmatkaan (suht uudet jutut) jääneet päähän. Hitto, kun tunsin itseni tyhmäksi, kunnes työkaveri muistutti syynä olevan ehkäpä aika stressaava elämäntilanne. No, oon mä ihan reilusti myös urpo välillä mutta kylläpä huojennuin, kun itse laatimani tyhmyysdiagnoosi vesitettiin. 🙂

    1. Asikaine kirjoitti: Vastaa

      Kiitos tilanteesi jakamisesta, hyvä, että joku on sanonut, ettei höhläilyn syys ole sussa vaan ehkäpä johtuu juurikin elämäntilanteesta tai jostain, mihin ei itse voi vaikuttaa <3

      Toivottavasti stressaava elämäntilanne helpottaa pian ja ihanaa joulunodotusta sinne <3

Nimi/nimimerkki tulee näkyviin blogissa. Email ei tule näkyviin.