Viimeiselle viikolle pakkautui vuoden vikojen hommien lisäksi kaikki viimeiseen asti vetkutellut kirjanpitoräpeltelyt ja laskutukset sekä jo ensi vuoden alkuvalmistelut. Ja tietty lahjasäätöä, pikkujouluja ja muuta menoa, vähän joka päivälle. Mutta niin vain kaiken sähellyksen jälkeen loma lopulta alkoi ja eilen starttasimme jo joulun vieton perinteeksi muodostuneella pre-jouluillallisella.
Pienen tonttujoukon kanssa raivasimme ruokailuhuoneen legokasoista, asensimme valoja ja etsimme kaikille jouluvieraille tuolit. Juhlapöytä saatiin notkumaan jokaisen tuotua pöytään jotain. Pitkän kaavan herkuttelu ja illanistujaiset hyvässä seurassa oli juuri sopiva tapa laskeutua joulufiilikseen, jota tänään jatkoin nukkumalla puolikahteen(!), syömällä eiliseltä jääneitä rippeitä, paketoimalla lahjoja, pelaamalla alfapetia ja katsomalla jouluelokuvan.
Vielä on muutama puute pukinkontissa ja kaikki kamat pakkaamatta, mutta ainakin leppoinen tunnelma ja syke on jo ihan kohdillaan. Tästä on hyvä jatkaa.
Eilisen uimahallireissun jälkeen manasimme naapurin äijän kanssa sunnuntain nihkeää tunnelmaa. Omassa niskassani hengitti maanantain työpäivä ja deadline, mutta ratissa istuva naapurin äijä sanoi inhonneensa sunnuntaita aina ja vasta hiljattain tajunneensa, miksi.
Hän sanoi aikoinaan kokeneensa olonsa niin turvattomaksi kauppojen ollessa kiinni ja katujen ollessa hiljaisia, että tuntee edelleen pyhäpäivinä selittämätöntä ahdistusta. Etenkin ne sunnuntait oli muutenkin pahoja ja silloin me ei päästy mihinkään pakoon. Ku yleensä oli aina helpompi mennä turvaan johonkin, missä oli ihmisiä ja valoja, vaikka kauppaan. Siellä ei voinu tapahtua mitään pahaa. Mutta sunnuntaisin ei päässy mihinkään sisälle, eikä oikein ollu ketään missään ja kaikki oli ihan pimeenä.
Istuimme parkkipaikalla tihkusateen pisaroidessa tuulilasiin ja takapenkillä nökötti neljä uimisen näännyttämää poikaa. Katsoin kirkkaasti valaistua markettia, johon olimme porukalla menossa ostamaan iloisille uimareille luvatut jäätelöt. Pienet kumpparit heiluivat malttamattomina penkkini selkänojaan valmiina spurttaamaan jäätelöaltaalle. Mää ainakin otan Daimin! Saadaanko me ite valita siellä kaupassa ihan mikkä jäätelöt vaan?!
Sydäntäni kylmäsi miettiessäni, millaisessa tilanteessa ja mielenmaisemassa pieni poika kiirehtii kauppaan päästäkseen turvaan, johonkin valoisaan, jossa on muita ihmisiä. Ettei mitään pahaa tapahtuisi, ettei meitä saataisi kiinni.
Ihan kamalaa. Myös turvatalot olivat jääneet naapurille hyvin mieleen ja siellä nähty logo, kilpikonna. Mää muistan, että mää kattoin sitä ja aattelin, että se niinkun suojaa kilvellään meitä. Sisäänkirjautumisen ajaksi oli hetkeksi päässyt veljen kanssa odottamaan leikkihuoneeseen, jossa oli paljon leluja, mutta kumpikaan ei halunnut aloittaa mitään leikkiä. Koska oli yö ja pakkaseen kiirehditty pakomatka painoi pienissä silmissä. Odotti vain, että pääsisi vihdoin sänkyyn nukkumaan äidin viereen, niin kuin turvatalossa oli aina päässyt. Ja tiesi saavansa nukkua ilman, että kukaan tulee hakkaamaan ovea tai hajottamaan postilaatikkoa, jossa ei lue nimeä.
Katsoin takapenkillämme istuvia pikkupoikia, jotka innoissaan odottavat joulua ja tohistelivat onnistunutta uimareissuamme sekä porukalla vietettyä leppoista sunnuntaita. Hassusta kypärämyssystä helotti Pikkuveljen punakat kasvot, joiden ainoa sunnuntaimurhe oli valinnanvaikeus pakastealtaan tarjontaa miettiessä.
Mietin kuulemaani, äitinsä sylissä yöhön karanneita väsyneitä poikia, jotka ovat ennen nopeaa lähtöä olleet peiton alla vierekkäin piilossa paiskomisen ääniä ja huutoa. Hiljaisuus oli kaikista pelottavinta, silloin ei tiennyt, onko jotain vielä pahempaa sattunut tai mitä seuraavaksi tapahtuu. Mietin lasta, joka huomaa äitinsä pukevan farkut, koska niistä ei saa revittyä otetta ja lasta joka pelkää äidin kuolevan. Opettelee päättäväisesti olemaan itkemättä, koska se ei auta mitään.
Pientä poikaa sängyllään toivomassa, jos kaikki vain voisivat yhdessä kuunnella Denver Dinosaurus -kasetin kappaleen, jonka ajaksi huuto loppuisi hetkeksi ja kaikki olisi hyvin. Yöpöydällä on poliisilta saatu tarra, jonka saamisen syytä on vaikea ymmärtää. Ikään kuin väsynyt pyjamapaitainen poika olisi palkittu reippaudesta poliisien tultua ovelle. Mää aina kattoin sitä tarraa ja mietin, miks ne anto sen mulle. Kun ei siitä ollu mitään apua, kun ne päästi sen lopulta aina takas.Ja aina se löysi meijät, vaikka me ei ikinä kerrottu meijän osotetta tai puhelinnumeroa kelleen.Aina se löysi.
Ja tavallaan löytää edelleenkin, tulee tummana muistona perässä tihkuiselle parkkikselle. Kaivaa aikuisen sisältä esiin pienen hätääntyneen pojan ja vaikuttaa arpena jossain lapsuuden lohkossa, jossa tottui pelkäämään suljettuja kauppoja ja sunnuntaita.
Kultaisella joululla ja pitkillä pyhillä on monissa perheissä synkkiä kääntöpuolia. Joulunpyhinä poliisien kotihälytyksissä on iso piikki ja turvakodeissa on ruuhkaa. Erityisen vaarallista aikaa pyhät ovat naisille, naisia pahoinpidellään paljon joulun aikaan.
Jospa joulun alla muistaisimme myös perhejoulujen synkistä varjopuolista kärsiviä ja joulukukkien ostelun sijaan tekisimme lahjoituksen, joka tukee tärkeiden palveluiden saatavuutta ja auttaa hädässä. Yksi Amnestyn tavoitteita väkivallan vastaisessa kamppailussa on kasvattaa turvakotiverkostoa. Turvakoteja ei ole tarpeeksi ja esimerkiksi viime vuonna 1905 ihmistä ei mahtunut turvakotiin, josta oli hakemassa apua.
Joka kolmas suomalainen nainen on kokenut elämänsä aikana väkivaltaa. Toiseen vanhempaan kohdistuva väkivalta on väkivaltaa myös väkivaltaa todistavaa lasta kohtaan.
Lahjoittamalla Amnestyn joulukeräykseen mahdollistaa Amnestyn määrätietoista työtä väkivallan ehkäisemiseksi sekä sinnikästä vuoropuhelua päättäjien kanssa, jotta lait suojelisivat naisia ja perheitä parhaalla mahdollisella tavalla. Tavoitteena on kerätä 25 000 euroa jouluun mennessä.
