Tietoa mainostajalle ›

Muu maa mustikka, Nekala silkkaa lovee!

Viime viikolla palailin haikein mielin aurinkoiselta lomamatkalta. Reppanuutta ei varsinaisesti helpottanut se, että töiden takia jouduin palaamaan Suomeen paria päivää muuta porukkaa aikaisemmin. Firenzen hyvästeissä pääsi itku ja tyhjä koti tuntui surulliselta (ok, ei ollut tyhjä, ihan roinaa täynnä oli kenkäeteisestä alkaen, mutta kuitenkin!).

Arjessa usein kaipaamani hetken rauha ei tuntunut yhtään toivotulta saapuessani ypöyksin kotiin. Keittiönpöydälle unohtuneet rairuohoviljelmät sinnittelivät kilpaa rähjääntyneen sielunmaisemani kanssa.

Heitettyäni rinkkani hiljaiseen portaikkoon painelin heti aidan läpi naapuriin ihastelemaan ihanaa vauvaa pummaamaan kahvimaitoa ja viemään tuliaispastoja. Ilokseni naapurissa oli ovella vastassa molemmat mummotkin, jotka totesivat kahvimaidon lainaamisen sijaan heti keittävänsä matkalaiselle paluukahvit. Pian istuimmekin naapurin muijan kanssa puutarhapöydän ääressä auringossa vaihtamassa kuulumisia ja kahvini tarjoiltiin tutuista kastehelmi-astioista tuulihatun, pasteijan ja keksin kera ulos. Vastasyntynyt oli viikossa suoristunut mytystä vauveliksi, jolla oli sata salaisuutta silmissään.

Illalla lähdin toisen puolen naapuriin vaihtamaan kuulumisia ja viemään Italian tuliaisia, jotka myös kumosimme illan aikana jatkaen touhua vielä Nekalan tonkalla. Suunnittelimme terassia sekä vappujuhlia ja päivittelimme, kuinka tylsää on talon toisen perheen reissatessa. Jopa ihan hirveetä! 

Haettuani Hipin ja pojat lentokentältä Nekalaan, totuusmummo juoksi kentän poikki Ketäs maailman matkaajia täällä oikein on! Mää ihan jo ootin, että koska te tuutte! ja kertoi, kuinka ei itse ole koskaan matkustanut lentokoneella. Laivallakin vain muutaman kerran, koska verenperintönään pelkää vettä. Laivakertomuksia seurasi yksityiskohtainen info kaikkien hukkuneiden sukulaisten viimeisten kamppailujen vaiheista, joita Pikkuveljen kanssa kuuntelimme täysin järkyttyneenä montut auki. Lopulta pärekorin karkaaminen kylmiin aaltoihin katkesi pienen punapään yhtäkkiä huudahtaessa totuusmummon etunimen heleällä äänellä. Sanoks se mun nimen? Se sano mun nimen? Kuuliksää? Se huusi mun nimen äske! Mummo pyyhki silmäkulmiaan.

Poika on innoissaan pitkästä aikaa leikkinyt kaikkien naapuruston lasten kanssa. Pomppinut trampalla, pelannut jalkapalloa, keittänyt myrkkyä ja juossut pisteleikissä piiloon niin kovalla vauhdilla, että meinasin touhua katsellessani romahtaa silkasta jännityksestä Ehtiikö se piiloon, ehtiikö se..! Löytääkö se mitään piiloa tuolta suunnasta.. Oksennusäksidentin sattuessa istuimme juuri raekuurosta hämmentyneenä puutarhakeinussa ja hiekkalaatikon reunalla syömässä Nekalan muijan ihanaa sitruunarahkakakkua ja kahvittelemassa isolla poppoolla.

Viikonlopun gaalamatkani peruunnuttua sain heti molemmilta naapureilta aivan kohtuullisia varjogaalaehdotuksia.

Ehdotukset lohduttivat rypiessäni itsesäälissä ja oksennuksessa ja nyt on jo tulevan viikonlopun asut mietinnässä, vaikka Zorro ei aijokaan laittaa iltapukua.

Ei ole sellaista gaalaa, jota naapurin muijat eivät pystyisi portailla varjostamaan.

Pikkuveli toivoi heti Nekalaan palattuaan pääsevänsä Wanhaan Tappiin syömään! Itseasiassa Punapää toivoi lemppariravintolaansa ”Pappiin!” menoa Italiassakin joka päivä ja vihdoin pienimmänkin reissaajan harras toive saatiin viimein toteutettua. Parasta! Tapin rapeat mojo-perunat ja etanapannu kummasti lievittivät italialaisten herkkujen kaipaustani.

Niin kuin lievittivät myös naapurin muijan kahvifestivaaleilta tuomat Helsingin tuliaiset ja työkaverini tilaama viinilaatikko, joka odotti toimistolla pöytäni vieressä

Että täällä ollaan taas ja räntää sataa, mutta Nekalassa on paras ätmös.

 

Muu maa mustikka, Nekala silkkaa lovee!

 

Lue myös:

Living in Nekala

Varjogaala

Share

Nimi/nimimerkki tulee näkyviin blogissa. Email ei tule näkyviin.