Tietoa mainostajalle ›

Kiitävi aika, vierähtävät ruuhkavuodet

 

img_3295

Eilen kävimme poikien kanssa keräämässä käpyjä mammaryhmän illan pikkujouluja varten. Pikkuveli nukkui vaunun suojissa ja Poika pysähtyi pyörällään jokaisen jäätyneen lätäkön luokse. Äiti, mitä jos tää onkin vaan unta? Mitä, jos me ollaan vaan jonkun unessa? Pysäkillä odottajat kuuntelivat vastaustani kiinnostuneena. Kuuran koristelemat koiranputket ja risukot. Jäinen maa, päivän sinisin hetki, lauantain pikkujoulujen jälkeinen ohut olo.

Unelta kaikki tuntuikin.

Saavuttuamme salaisille käpyapajillemme mieleeni palasi vuoden takainen käpyretkemme. Pikkuveli oli silloin ihan vauva vielä ja raijasin vaunuja kuraisen heinikon yli ihan havupuiden viereen, jotta varmasti kuulisin pienen itkun. Lunta ei ollut ollenkaan ja olin valvonut ainakin kaksi yötä. Muistan olleeni onnellinen, arkemme kolmen koplana oli lähtenyt sujumaan ja punapäästä oli tullut osa perhettä. Poika kantoi innoissaan käpyjen lisäksi muitakin aarteita vaunujen alakoriin.

Niin kuin teki nytkin, käpykassissamme oli pian enemmän ninjapyssyjä kuin käpyjä. Pikkuveli heräsi makuupussistaan, hapuili vaunuista kärttyisenä. Punaiset posket helottivat ja pää heilui heränneenä. Missä nyt ollaan? Mitä te kykitte siellä puiden alla? Äiti mitä täällä tapahtuu? 

Niinpä. Mitä helvettiä oikein on tapahtunut? Mihin vuosi hujahti? Tuntuu kuin edellisestä jouluaskartelutarpeiden keräämisestä olisi kulunut vain pari kuukautta. Humps. Yrittäessäni miettiä kulunutta vuotta, ehkä yhtä elämäni onnellisimmista vuosista, tuntuu kuin olisin repsikan paikalla omassa elämässäni, joka menee niin lujaa, etten ehdi nähdä maisemia, syödä eväitäni tai nauttia kyydistä.

img_3297

Välillä tuntuu, etten edes muista mitään. Pääni on täynnä silppua. Avocado-viipaleita, puuroa, hapuilevia sanoja, maitoisia toppeja, virpomisoksia. Puoliksi kunnostettuja ikkunankarmeja, halkoja, tuulessa lennähtäneitä grillin kansia, joita ei ikinä saa nostettua paikoilleen tai kannettua kellariin. Puiston keinutolpalla kenotusta, kaatuneita mehuja, ikitahroja, unohtuneita neuvoloita, meilejä, jotka on lähetetty kello 2.07. PS. En ole kännissä, oisinki. Valvon vauvaa.

Yösyöttöjä, sipulihauteita, välikausihaalareita, nahkeita kurahanskoja, omassa sohvan nurkassa zombina toljottamista. Pääsiäisaurinkoa, äitienpäivänä kylvettyä ruohoa. Pyykkivuoria, Ikean kassin pohjalle uikkareista varissutta hiekkaa, meloninkuoria, kellukkeita. Tukholman metroja, hajoavia lastenvaunuja, kasvukäyriä, ABC:n leikkinurkkia ja hoitohuoneita. Repaleisia öitä ja päiviä, aikaisia aamuja. Palavereita, joissa huomaan mekkoni helmassa kaksi niistettyä nenää.

Elämä kiitää ohi Pojan uusissa luistimissa, jotka ovat taas pienet. Välillä en edes töissä tiedä, mikä kuukausi on meneillään. Tavarat, jotka piti sunnuntaina kantaa kellariin, ovat olleet portaikossa puoli vuotta, eikä tunnu missään. En enää huomaa edes jättimäistä uimakrokotiiliä yläkertaan mennessäni, vaikka krokoparan häntä meinaa aina jäädä välioven väliin. Ulkoportailla odottavat havut ovat jäätyneet ennen kuin olen ehtinyt tekemään haaveilemiani kransseja.

Pelkään sunnuntaisien aamupalojen, hapuilevien ensiaskelten, iltasadun ääressä kysyttyjen äärettömien kysymysten, nenästä naurettujen murojen, muskarin marakassirytmien ja kaiken arjesta huokuvan ilon ja naurun, pakahduttavan onnen, hukkuvan kaiken silpun ja tekemättömien asioiden sekaan.

Ihan kohta uudet hokkarit ovat isommat kuin omani ja istun yläasteen vanhempainillassa kyselemässä sisäilmaongelmista. Kiitävi aika, vierähtävät vuodet. Voi kunpa kaikki menisi hyvin.

Kunpa muistaisin näistä vuosista tärkeimmät, vaikka en pituutta tai painoa tiedäkään, koska neuvolakortti on taas hukassa. Ai niin, tammikuulle pitää varata puolitoistavuotisneuvola.

Kylmä ilma tuntuu hyvältä hengittää, tuntuu kuin siitä ei saisi tarpeekseen. Metsä muuttuu koko ajan sinisemmäksi ja ninjapyssyistä täyttyneen käpykassin sangat meinaavat katketa.

Äiti miksää itket? Itkeksää hei äiti?

Onnellista viikonalkua kaikille!

Lue myös:

Hyökkäysketju

Share

22 kommenttia

  1. Lottovoitto kirjoitti: Vastaa

    Ostin esikoiselle koon 38 Kuomat täksi talveksi. Äkkiä mennyt 10 vuotta!

    1. Asikaine kirjoitti: Vastaa

      Huh huh, oon kohta samassa tilanteessa : /

  2. Sanni kirjoitti: Vastaa

    Murunen, tuttuja tunteita. Nyt yksi reissaa yksinään ja pölli just aamulla kaapista mun neuleen itselleen. Ja toisella todellakin on pian isompi jalka kuin mulla. Onneksi on vielä tuo yksi pieni untuvainen sunnuntailapsi kasvamassa, vaikka sekin sanoi mulle viikonloppuna, että ”teit väärän johtopäätöksen, äiti”.

    Life goes so fast.

    1. Asikaine kirjoitti: Vastaa

      Aaargh, meillä oli ihan hetki sitten Marrun luona molemmilla sylivauvat <3 Tämä on taas yksi niistä vääristä johtopäätöksistä..ehkä siitä onkin kulunut jo hulluna aikaa..

  3. hh kirjoitti: Vastaa

    aivan ihana, kaunis teksti. aloin itkemään.

    kirjoittaminen on lahja, ja sinulla se on!

    1. Asikaine kirjoitti: Vastaa

      Kiitos! TUli niin hyvä mieli tästä kommentistasi <3

  4. Iida kirjoitti: Vastaa

    No mää ainaki itken nyt kun kuin tän!

    1. Asikaine kirjoitti: Vastaa

      <3

  5. Marikki kirjoitti: Vastaa

    Niin totta ja niin kaunista Asikaista! Kiitos!!!!!!!

    1. Asikaine kirjoitti: Vastaa

      Kiitos itsellesi <3

  6. kati kirjoitti: Vastaa

    Hieno teksti. Mun pojat on 15 ja 17. Paljon on muistoja, hyviä ja vaikeita, mutta paljon myös kuvailemaasi mössöä, josta ei saa jälkikäteen otetta. Eikä kyllä saanut ennenkään, silloin kun niitä hetkiä elettiin.
    Olen ensi vuonna 50. Se on ihan OK. Siis todella on, vaikka tässä vakuuttelenkin. Sen sijaan se että kymmenen vuoden kuluttua olen 60, on aivan tosi käsittämätöntä. Johtuu siitä, että kymmenen vuotta taaksepäin tuntuu menneen kaamean nopeasti ja pelkään että eteenpäin se vasta meneekin. Tosin olen melkein varma, että kun olen 60 (ja pojat 25 ja 27) niin ajatus tuntuu huvittavalta.

    1. Asikaine kirjoitti: Vastaa

      Se ON OK, koska jos vauhti pysyy samana, olen 50 ennen kuin huomaankaan. Apua.

      😀 Hyvin sää vedät!!

  7. Saara kirjoitti: Vastaa

    Ihana teksti, kiitos.

    1. Asikaine kirjoitti: Vastaa

      Kiitos itsellesi ihanasta kommentista!

  8. Elina kirjoitti: Vastaa

    Aivan ihana teksti. Nielen itkua kolmevuotiaani sängynreunalla ja kuulen samalla niitä loputtomia kysymyksiä. Ja mitä mie teen, istun luuri kädessä lukemassa blogeja!!! Argh. Nyt siirryn olemaan läsnä ja imemään itseeni kaiken jotten unohda hetkeäkään.

    1. Asikaine kirjoitti: Vastaa

      Puhelin pois ja LÄSNÄOLOON! ;D

  9. Marle kirjoitti: Vastaa

    Tämä on niin totta ❤

    1. Asikaine kirjoitti: Vastaa

      <3

  10. Vuosi villasukissa (meni jo) kirjoitti: Vastaa

    Voi Asikaine, kuvailit noi fiilikset niin osuvasti! Täällä elellään samanlaisen ohikiitävän ajan ihmettelyn kanssa. Mä olin mielestäni hetki sitten aivan valtavan raskaana kolmosta odottaessani ja nyt tuo tyyppi täyttää tällä viikolla vuoden! Kulunut vuosi on ollut yksi elämäni rankimmista ja vähäunisimmista, mutta myös aivan valtavan opettavainen ja rakkaudentäyteinen. Kunpa saisi näistä vuosista tallennettua muistiinsa lasten vilpittömän ilon ja rakkauden, ne äärettömät kysymykset ja tahmaiset pienet sormet omassa kädessä.

    1. Asikaine kirjoitti: Vastaa

      Juuri ne tahmaiset tassut <3 Ihania hetkiä teille sinne <3 <3

  11. Eeva kirjoitti: Vastaa

    Yhyy täälläkin nieleskellään. Ja nimenomaan sohvanpohjalla peiton alla luuri kädessä kun äitiä niin väsyttää… ”Saat vähän aikaa katsoa piirrettyjä, sitte leivotaan ne joulutortut ja lähdetään ulos.”
    Oma äitini näkee toisinaan meistä kolmekymppisistä lapsistaan haikeita unia, joissa ollaankin taaperoita.
    Näistä hetkistä täytyisi pitää lujemmin kiinni♡.

    1. Asikaine kirjoitti: Vastaa

      Joo, miten sitä samaan aikaan on ihan kypsä ja tarvisi tauon koko sakista ja samaan aikaan pelkää ajan vaan valuvan sormien läpi 🙁

      Tsemppiä sinne joulupuuhiin 🙂

Nimi/nimimerkki tulee näkyviin blogissa. Email ei tule näkyviin.