Jonnet ei muista

Pikkuveli halusi lähteä mukaan viemään vanhoja rattaitaan Hopen keräykseen, jotta saisi vielä viimeisen kerran istua kyydissä. Pidellä purppuraisilla käsillään kiinni istuimen aisasta, nekottaa kyydissä pää kallellaan, kuten olemme tottuneet perheen punaisen pienokaisen näkemään. Mukana mässässä milloin minnekin menossa, luottavaisena kärryissään töröttäen. Nyssää jaksat jo kävellä tai pyöräillä ja ethän sää oo enää vuoteen istunu rattaissa?

Silti vähän itketti, eniten ehkä itseäni. Tällä viikolla järkkäillään jo nelivuotissynttäreitä.

Eilen teimme eteiseen tilaa myös koululaisen (!!) uudelle repulle, joka selässään voisi kokonsa puolesta lähteä vaikka kuukaudeksi Eurooppaan törttöilemään (ellei tykkää isänsä tavoin reilata muovipussi kädessä). No sellasen se itse valitsi ja eikös niitten semmosia pie ekaluokkalaisten reppujen ollakkii, siis huomattavasti paljo isompia ku ne lapset.. perusteli Hippi valintaa kaksikon palattua reppuostoksilta.

Tänään Poika tyhjensi säätöpossunsa suunnitelmissaan hankkia oma puhelin ennen koulun alkua. Keittiön pöytä täyttyi viisisenttisistä ja kymmensenttisistä kasatuista pyöreistä torneista, joita Pikkuveli yritti kurkotellen kaataa. Kesän kerjuureissuista katusoittopalkkioista ja kummilta saaduista kolikoista oli syntynyt joki, joka saattaisi riittää jo kännykkään. Kaikilla muillakin on koulussa oma puhelin.

Veljesten viilettäessä puistossa minä kannan naapuriin pieniä vaatteita, jotka ovat korvaantuneet addun verkkareilla, Spiderman-paidoilla, vansseilla ja pelishortseilla. Sormieni läpi valuneiden syöttötuolien, palikoiden ja pehmopupujen tilalle on ilmaantunut pleikkareita, legoja ja haisevia jalkapallovarusteita, joiden kanssa puljaan eteisessä kuin liekkipipo puistossa puhelimien kanssa. Kentällä en enää meinaa saada palloa pois ja viime viikolla komensin koulun pihasta vihdoin löytämääni skuuttijengiä, joka oli unohtanut ajankulun. Joo joo äiti, älä ny ragee siinä!

Hei äiti kato tonne, sää oot jonne! Ahhahhahhhahaaa!

Niinpä. Paitsi jonnet ei muista, kuinka varoen ihan vasta äsken kantelin pieniä silkkiapinoita, jotka kähisten viittoivat hapuilevia viestejään tuonpuoleisesta. Nuuhkuttelin paita auki hentoja hapsukaisia, hyssyttelin vaunuja yrittäen samalla auttaa nohevalle kolmevuotiaalle haalaria ja kuinka istuin puistossa hiekkalaatikon kaivurileikeissä esittäen kaivuri-Ranea. Tai kuinka jumitin väsyneenä vaippahyllyjen välissä ja kävin aamuyöllä kylmää sotaa, kuka herää tarkistamaan, että mitä helvettiä nyt taas puoliviideltä aamulla. Aseinani esittää nukkuvaa tai esittää kuollutta tai jatkaa imetystä vielä yhden yön, vaikka juuri tehtiin kuudetta kertaa unikoulu.

Vieläkin huomaan marketissa hyssääväni tyhjiä ostoskärryjä tutulla rauhoittavalla rytmillä, kunnes havahdun kahden lippalakkipäisen riuhtovaan painiin ketsuppipullojen vieressä. Eikun mää kannan tän! MÄÄ VIÄN KÄRRYYN TÄN PULLON! Äitiiiii toi otti mun kädestä tän keppuliiiin, se oli mulla!!! Öörghhhhhhhhaaaa! Ja jatkan matkaani esittäen, etten tunne huonokäytöksisiä keppulipukareita, vaikka nakkikioskiheijarina käsiään heiluttavaa raivoisaa punapäätä voisi luulla omituisesti kutistuneeksi kaksoisveljekseni. Kyllä, yhdennäköisyys on huomattava, mutta en ole koskaan tavannut heitä.

Eikä jonnet muista, kuinka uimme pellarit päällä Amerikkaan tai nauroimme aamupalapöydässä niin paljon, että yhdeltä tuli puuroa nenästä ja toiselta kaatui maitolasi työpapereideni päälle. Tai kuinka leikimme väistelyhelppoa tai nousimme rattaiden kanssa keskiovesta loskaiseen bussiin ja istuimme kuumissamme pitäen jarrutuksissa vaunuista kiinni, miettien tärkeitä kysymyksiä, kuten mitä jos koko maailmassa ei olisi värejä tai kasvavatko kuolleet kukkina maasta tai mitä söisimme lounaan jälkeen jälkkäriksi.

Eikä sitä, kuinka sydämeni värisee auttaessani jättimäistä koulureppua selkään ja silittäessäni nukkaisia lapaluita, jotka tuntuvat myyttisten muinaisolentojen surkastuneilta siiviltä, joilla molemmat ovat pyrähtämässä sylistäni lentoon.

Mutta minä muistan ja toivon, etten koskaan unohda.

Lue myös:

Kukkuu

Äidin rakkauden vitun monumentti

Puoliksi syötyjen leipien syvin olemus ja elämän ihme

Iso pikkuveli

Share

36 kommenttia

  1. Lottovoitto kirjoitti: Vastaa

    Voi Asikaine. Kyllä muistat. Täällä pitäisi päästää meidän eka vauva jo yläkoulun puolelle! Just syntyi. Liian äkkiä menee ihmisen elämä.

    1. Asikaine kirjoitti: Vastaa

      Oh hoh, onnea sinne uuden alkuun! Yläkoululaiset on jo kyllä NIIN isoja <3

  2. Terhi kirjoitti: Vastaa

    Voi että <3
    Minun esikoinen ainokainen meni tänään eskariin, eikä enää halua että äiti antaa keinussa vauhtia.

    1. Asikaine kirjoitti: Vastaa

      <3
      Tsemppiä eskarin alkuun sinne! :)

  3. LeenaK kirjoitti: Vastaa

    <3 taas niin kauniisti kirjoitettu että melkein tirahti kyynel. Tänään ollaan taas muisteltu kuinka keskimmäinen tasan 17 vuotta sitten ei avannut silmiään kahteen vuorokauteen (koska olivat lapsenkinalla kiinni liimautuneet). Vielä enemmän muisteluttaa se pikkuinen pallopäinen poika, joka teki meistä vanhemmat ja on parhaillaan ensimmäisessä omassa kodissaan Hervannassa ja muuttaa sinne ihan oikeasti parin viikon päästä eikä sillä ole edes enää pallopää. Irtipäästäminen on haikeaa, ja vähän vaikeaakin.

    1. Asikaine kirjoitti: Vastaa

      argh, kuulostaakin haikealta ja vaikealta uudelta vaiheelta! Nyt tuntuu, että tuohon on onneksi vielä aikaa, mutta jos se menee tätä vauhtia, niin eipä tässä paljon kerkee : /
      Tsemppiä sinne uuteen ja toivottavasti tulee välillä käymään <3

  4. Ei jessus, miten ihana kirjoitus! Täällä mä nyt sitten istun utrechtilaisessa kahvilassa parkumassa.

    1. Asikaine kirjoitti: Vastaa

      <3
      Muistelen tässä nyt sitä, kun kävin Utrechtissa ! :D

  5. Mauis kirjoitti: Vastaa

    Ääää. Mä parun lähijunassa <3

    1. Huu kirjoitti: Vastaa

      Olipa ihanasti kirjoitettu. Aloin itkeä. Sekä sitä että ainoa lapseni meni eskariin tänään ja sitä että en ole onnistunut tulemaan uudestaan raskaaksi, vaikka yritystä takana jo 10 kk. Tuntuu hirveältä jos en saa enää ikinä kokea näitä rakkauden ja väsymyksen sekaisia hirveitä ja samalla niin ihania vauva/taaperovuosia. Tuntuu vaan ihan kamalalta se ajatus.

  6. Lispetti kirjoitti: Vastaa

    Ihanaa, kamalaa; haikeaa, helpottavaa. Mä oon luopumassa täällä sylilapsiajasta, kun liian reipas joka paikkaan juokseva ja ITEE-EE kiipeävä kohta kaks vee ei meinaa tulla enää syliin. Onneksi olet dokumentoinut teidän pikkulapsivuodet, kuvittele jos ois antanut sen kaiken hujahtaa ilman kuvia ja merkintöjä.

    1. Asikaine kirjoitti: Vastaa

      Joo, tuon vaiheen muistan kanssa…ensin helpottaa ja pian onkin jo vähän haikea olo. Mutta hauska vaihe on 2-3- vuotiaat, ihme höhmelömaskotteja 😀 Mutta jo tarpeeksi nohevia kertomaan sekavia juttuja, parasta!

  7. Heidi kirjoitti: Vastaa

    ❤ nyt jo haikeaa, kun mietin lapsia kasvamassa. Vaikka ne vasta 3 v. ja 1v….

    1. Asikaine kirjoitti: Vastaa

      <3

  8. Marikki kirjoitti: Vastaa

    ❤️

    1. Asikaine kirjoitti: Vastaa

      <3

  9. Rokkimamna kirjoitti: Vastaa

    Voitte vaan kuvitella haikeutta kun vanhin asunut 2 vuotta opiskelupaikkakunnalla, keskimmmäinen kirjoitti keväällä ja meni just armeijaan ja nuorin aloittaa lukion. Mihin meidän pikkuprinsessat oikeen hävisi?

    1. Asikaine kirjoitti: Vastaa

      AaaargH! En vielä osaa arvasta, millaista tuo sitten tulee oleen!! AAARGH! <3

  10. nne kirjoitti: Vastaa

    Voi <3

    Minä vain en meinaa muistaa. En muista niitä hetkiä, kun olin ja olen vain lapsiani varten. Niitä hyviä ja huonoja hetkiä, kun yhdessä tehdään ja ollaan ja mennään ja mietitään ja nauretaan. En muista, koska kannan huonoa omaatuntoa siitä, että ehdin olla siinä hetkessä niin harvoin, kun aina on meneillään joku projekti, jolla maailmasta tulee valmis, kunnes alkaa seuraava projekti. Eikä mikään koskaan kuitenkaan tule valmiiksi.

    Mutta tämän luettuani muistin. Ja taas ymmärsin, etteivät nuo lapset kiipeä syliin säälistä, eivätkä halaa huonoa oloani helpottaakseen, vaan koska he haluavat. Ja että he muistavat. Ja että sen sijaan, että joka päivä komennan itseäni nurkkaan häpeämään, koska olen ollut huonosti läsnä, voin käyttää senkin ajan siihen, että olen läsnä nyt. Että vaikka äiti tekeekin aina jotain tyhmää työjuttua, niin on siitä lapsillekin jotain iloa joka päivä. Ettei se ole niin vaikeeta, eikä tarvi aina olla jotain ihmeellistä tarjota, ne pienet hölmöilyt ja juttuhetket on parasta kaikille. Ja lupaan muistaa sen myös huomenna.

    Kiitos taas kun tuon kirjoitit!

    1. Asikaine kirjoitti: Vastaa

      Niin, sellastahan se elämä tuntuu olevan nyt meillä aika monilla, että on samassa syssyssä kaikki ja ei meinaa olla kunnolla missään! Kuulostaa ihan tutulta! <3
      Ja näinhän se on, että lapsille usein tuntuu olevan tärkeitä pienet jutut ja ihan vaan hengailu. Että herätään jonain aamuna koko perhe yhtäaikaa ja lämmitetään sauna ja tehdään pitsaa. Yö olkkarissa tai ihan vaan välipalaleivät läksyjen ääressä..Tavallista arkista hömötystä 🙂 Yritetään nauttia siitä, aina kun vaan ehitään! <3

  11. Piiku kirjoitti: Vastaa

    Nuo tunteet ei taida koskaan hävitä, minäkin lueskelin tätä kyyneleet silmissä vaikka oma pienokainen on jo 26 v…

    1. Asikaine kirjoitti: Vastaa

      Itseasiassa tuntuu, että pahenee vaan!!

  12. Mummo63vee kirjoitti: Vastaa

    Moi Asikaine!
    Löysin sinut aika ihanan Isyyspakkaus -blogin kautta. Jonka kautta päädyin Juliaihmisen blogiin, jonka kommenttiosiossa joku kirjoitti:
    ”Asikaine luettu, hyvä että löysin sinut”.

    Tulin sitten ihmettelemään, että mikä Asikaine. I am hooked. Joka tapauksessa aloitin alusta ja olen nyt menossa/tulossa toukokuu 2016 vaiheilla. Eipä minun tarvii enää toistaa noita; ”Aivan ihana” -blogi juttuja.

    1. Asikaine kirjoitti: Vastaa

      Hei, mahtavaa!! Tervetuloa tänne ja kiitos paljon kommentista ja lukemisesta! Näistä palautteista saan taas intoa kirjoittaa ja tuumailla!! <3 Kiitos!! 🙂

  13. Annie kirjoitti: Vastaa

    Voihan itku.

    1. Asikaine kirjoitti: Vastaa

      <3

  14. Anonyymi kirjoitti: Vastaa

    Miten tämä kaikkien tykkäämä Asikaise -blogi voi jäädä varjoon esmes jonkun MouMou-blogin kanssa, joka on nykyään ollut ihan paskaa? Tai sitte Nelliina, joka asettelee jalkansa tiettyyn asentoon Minna Parikoissa?

    1. Soosoo kirjoitti: Vastaa

      Asikaisen sarkasmi ja itseironia on täydellistä. Asikaine antaa itsensä olla trendikäs, sisustaa, ostaa merkkivaatteita ja olla cool, mutta tasaisin väliajoin hajottaa pakan ja nauraa sen kaiken taivaan tuuliin. Se vapauttaa ja piristää. Asikaine on kuin Peppi Pitkätossu. Kuka häntä ei rakastaisi? (t. Oman elämänsä syvälataava keittiöpsykologi)

  15. Outi kirjoitti: Vastaa

    ”kuin liekkipipo puistossa puhelimien kanssa.” :,D Kuukauden analogia!

    1. Asikaine kirjoitti: Vastaa

      Semmosta se on välillä sen nappiskassin kanssa, hirveetä puljausta ja säätöä.

  16. Noora kirjoitti: Vastaa

    Kiitos <3

    1. Asikaine kirjoitti: Vastaa

      <3

  17. Vaikka juuri karkasin remuavia ja päälle kiipeäviä lapsia yläkertaan, tuli tämän lukemisen jälkeen sellainen olo, että taidan sittenkin mennä takaisin alas. Kiitos taas tästä!

    1. Kirsi kirjoitti: Vastaa

      Hitto. Sun syy, juniori lähtee ens viikolla ekaluokalle ja mä olin tän asian kans ihan fine. Sitten sää kirjoitat nukkasista lapaluista ja kaikesta. Sniif. Niin totta.

      1. Asikaine kirjoitti: Vastaa

        Feel u! Tsemppiä sinne koulutien alkuun! <3

    2. Asikaine kirjoitti: Vastaa

      <3

Vastaa käyttäjälle Asikaine Peruuta vastaus

Nimi/nimimerkki tulee näkyviin blogissa. Email ei tule näkyviin.