Jäähyväiset vauvuudelle ja mielenrauhalle

Ponteva Pikkuveli odotti syntymäpäiväjuhliaan niin hartaasti, että kuullessaan edes ohimennen puhetta tulevien juhliensa kauppalistasta, nousi punapää tuolilleen pakahtuen heiluttamaan pieniä käsiään ilmaan. Juhlat! Minun juhlat! Juhlat! Millo juhlat on?

Kynttilöiden puhaltamista harjoiteltiin ennakkoon ja jokaisena elokuun päiväni kysyi pieni sankari toiveikkaana, joko olisi hänen juhlapäivänsä. Ajauduimme kaameaan sekaannukseen Pikkuveljen luultua päivän jo koittaneen Hipin leivottua kaikki juhlien tarjoilut päivää aikaisemmin valmiiksi. (Viime vuonna tuskailin buukattuani vanhingossa Helsingin työpäivän samalle päivälle, jolloin Poika piti synttärijuhlat koko päikkyryhmälle. Tämä viikko kului miettiessä, kuka helvetin ääliö tekee saman virheen heti seuraavana vuonna uudestaan…Onneksi jotain sentään opin viime vuodelta, enkä tällä kertaa säätänyt siivojaa _ennen_ lasten juhlia!)

Tulinen ja tappurainen Pikkuveli on toki aina ollut äärimmäisen tietoinen omasta varteenotettavuudestaan, mutta ihastuttavan puhetaidon kehityttyä leimahteleva tyyppi on noussut potenssiin sata -ainakin huvittavuudessaan. Kaveri höpöttää jokaisen asiansa niin huolellisesti, että kaikki pihapiirin lapset kuuntelevat pienen punapään juttuja ilahtuneena.

Huojuen oranssi hännänhuippu juoksee pihaleikeissä porukan perässä veljensä vanhoilla lenkkareilla. Oma pishte! OPKP! OPKP! Ottaa pulleilla käsillään pallon ja frisbiin kesken pelien ja tyrmistyy nollasta sataan jonkun kehdatessa pistää vastaan tai estää pientä kiipeämästä liian korkealle. Minä itte! Ei käsiä! Minä itte. Irti tämä. Minun VuoRO! Vuoro! Minun Vuoro! Anna mulle!  Päästä minut! Tulitukkainen poikanen kykenee yhtäaikaisesti olemaan kaiken keskipiste sekä sivussa huojuva perässähiihtäjä.

Harvahampainen hymy ei hyydy, vaikka silmissä kimmeltää edellisen kolahduksen itkut ja seuraavan juonen arvoitus. Sata salaisuutta pulleissa poskissa pienet tossut tolpertavat karkuun sännätessäni sydän kurkussa perään. Taas.

Sata kertaa päivässä säpsähtäen sähellän villikon perässä, joka nauttii juoksuttamisesta niin paljon, että lopulta kompuroi omaan innostukseensa. Äiti! Sattuu tähän! Puhalla! Äiti puhalla! Tähän sattuu! Sylliin! Sylliin!

Pikkuveli on äidin poika ja se tekee minut onnelliseksi ja ylpeäksi. Siinä, missä veljensä on vauvasta asti aina kipittänyt Hipin perässä, kömpii punapää useammin äitin sylliin! Äitin sylliin! Saaden minut ärsyyntymään helmaani tarttuvista tahmatassuista, hikoilemaan jatkuvasti sylissä kannettavasta tuhisevasta lämpöpatterista sekä pakahtumaan pääni lävistävästä rakkaudesta pienten käsien pitäessä kaulastani tiukasti kiinni. Äiti! Silkkiset sormet hypeltävät rinnallani kantamaani kultaista medaljonkia, joka on täynnä pienten hampaiden jälkiä. En osaa päättää, korjauttaako rakasta koruani vai jätänkö pienet puremat muistoksi ajasta, jolloin Pikkuveljellä vielä oli kaikki etuhampaat tallella.

En edes uskalla ajatella, mihin vikkelä kaveri meidät vielä johdattaakaan. Tehtäväni on pysyä perässä, olla nopeampi.

Aamulla ensimmäisenä (yleensä heti kuuden jälkeen) punapää kysyy toiveikkaana yläsängyssä nukkuvan isoveljensä perään ja veljen pompatessa sängystä alas, päivän vilinät, kilpailut, tappelut, kikerrykset ja hassutukset alkavat. Veljesten välinen symbioosi saa joka päivä uusia sävyjä ja juonia.

Kaikki isoveljen _kädessä olevat_ hauskat keksinnöt, lelut ja soittimet ovat parasta, mitä pieni tietää ja tilanteet eskaloituvat kiihkeiksi kamppailuiksi monta kertaa päivässä. Isoveli opettaa kaikki parhaat jutut, hassuimmat vitsit, temput ja ruokapöytäsekoilut, jotka saavat perheillallisen suistumaan absurdiksi performanssiksi pienen hymynaaman toistaessa kaikki idolinsa keksimät laulut ja tanssiliikkeet. Nyssi jätkät! Nyssi! Ihan oikeesti hei!

Päivä päivältä kaksikko leikkii enemmän yhdessä. Poika osaa hienosti pitää pienempää mukana touhuissa, yrittää neuvokkaasti tarjota toista työkalua tai lelua punapäälle kaverin yrittäessä repiä kädestä poraa, tarrakirjaa ja peliohjainta. Ota sää tää saha, niin kato tehdään yhdessä. Ei! Ei! Eiiiiiiiii! Eilen uimarannalla parivaljakon juostua käsikädessä nauraen veteen pienempi pihtipolvi kompuroi rantahiekkaan kohotettuaan jatkuvasti onnesta pakahtuvan katseensa isoveljeensä. Nostin pystyyn pientä uimaria kuivaten otsaan tarttunutta oranssia tukkaa ja kyyneleitä silmäkulmistani.

Ennakkoluuloton punapää nauttii kaikesta seurasta, avonaisista ovista tupsahtavista naapurin lapsista. Menosta ja meiningistä. Munkkia tarjoavasta puistomummosta, hymyilevistä vastaantulijoista sekä ihan kaikista kylälijöistä. Juhliinsa hän halusi kutsua kaikki tuntemansa ihmiset, joita hän saattaa ketä tahansa ottaa korvista kiinni ihan vaan pussatakseen suoraan suulle.

Seuratessani kaksivuotiasta sankaria huomaan huuruisen vauveluuden varisevan sormieni läpi kurahousuista eteisen lattialle. Hömeltävä maskotti ottaa paikkansa sohvalla. Tietää, millaisen päikkyrepun haluaa ja minkälaisia satuja on mukava kuunnella nukkumaan käydessään. Ja että törttöilyn jälkeen on pyydettävä nätisti anteeksi. Sekä sen sen, ettei aijo pyytää anteeksi, koska haluaa provosoida, testata ja saada kaikki ympärillään hyppimään tasajalkaa. Jolloin viekas Pikkuveli hymyilee vaarallista hymyään hykertäen hetkellisen vallan tuomassa huumassa. Pikkuruiset varpaat kipristelevät. Pyydä heti anteeksi! Osaathan sää pyytää anteeksi. Pieni jähmettyy päättäväiset hartiat jännittyneinä kuin odottaisi rankkasadetta niskaansa, nauttien hetkestä ennen räjähdystä. Silmissä vilkkuu. Ette voi pakottaa.

Iltaisin pienen heliumisen äänen pyytäessä vielä yhen laulun äiti ja aamuisin pienen nukkavierun puhallellessa puurolusikkaansa ennen kuin silmät kiinni kurkottaa maistamaan ja päivisin punaisten kumpparien kolistessa karkuun,

läikyn rakkaudesta ja surusta ja pelosta, sillä sisimmässäni tiedän, etten koskaan voi olla tarpeeksi nopea.

Hyvää syntymäpäivää rakas!

Lue myös: 

Iso pikkuveli