Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›
  • Asikaine
  • Olisinpa tiennyt

    En ostanut juhlakenkiä, sillä olin salaa päättänyt hakea lavalta lakkini paljain jaloin. Niin oli koulussamme joka vuosi vähintääkin yksi runotyttö tehnyt ja vuonna 2002 oli oma vuoroni herättää supinaa kumartaessani kengättömänä lavalla. Meitä nelosvuosikurssilaisia oli pieni kourallinen kymmenien vuotta nuorempien joukossa. Sekalainen takapenkin sakki, jotka olivat ottaneet tai muuten tarvineet vuoden pidempään. Liikutuksen sijaan jaoimme jonkinlaisen yhteenkuuluvan hohottelun, jonka olin kuulevani myös todistuksia jakavan rehtorin asenteessa. Ja niin, sitten vielä tämäkin porukka täällä.

    Saapuessani koululta kotiin, isä sanoi jonkun prätkäjätkän käyneen tuomassa ruusuja. Kukas tyyppi se on?

    – Juu, ei kukaan.

    – Kutsuin miä sen jäämään juhliinkin, mutta se lähti. Hieno pyörä oli, kukas tyyppi se..

    – Jos se ois joku, se ei ois tuonu mulle ruusuja vaan jotain muita kukkia.

    Lahjaksi saaduissa papereihin käärityissä astioissa ja vaaseissa oli lähdön ja muuton tunnelmaa. Sitten ihan omaan kotiin näitä astioita. Kun vaan olisi tiennyt, mihin on lähdössä tai missä oma koti olisi. Lähinnä tunnuin leijuvan kodittomassa välitilassa, jonka seinillä on pinkkeihin pörröraameihin kehystettyjä kaverikuvia, lattialla odottelee paperiin käärittyjä pakattuja Iittalan valkoisia astiastoja ja pihassa odottelee prätkäjätkiä ruusut suussaan. Välitilan toisesta ovesta on suora pudotus tuntemattomaan, ja toisesta ovesta lappaa astioita ja kukkia tuovia ihmisiä kyselemään Mitäs nyt sitten? No onkos nyt sitten suunnitelmia? Mihinkäs sää nyt meinaat? Katsotaas tätä paperia, no mitäs nyt meinasit?

    Tiedustelut tuntuvat paljon hankalammilta, kuin juuri hoidettujen yo-kirjoitusten tehtävät. Olin lakkiaisaikaan tosi pihalla, aivan kahvilla, enkä yrityksistäni huolimatta kuullut muutoksen tuulissa kutsumusta mihinkään.

    Onneksi näin jälkikäteen tiedän lakkini alla muhineen tulevaisuuteni tarkan ja määrätietoisen suunnitelman ja voisin vastata yo-juhlissani kysyjille:

    No eka mää ajattelin käydä käännöstieteen saksan pääsykokeissa yliopistolla, vaikka oikeastaan mulla on lukihäiriö ja huono kielipää, enkä todellakaan haaveile kääntäjän hommista, mutta kai johonkin nyt paniikissa haen. Sitten ajattelin mennä hetkeksi taas lehtimyyntiin duuniin ja sen jälkeen ajattelin reissata jonkin aikaa, lähteä Saksaan niin pitkäksi aikaa, kun rahat riittää ja jopa jatkaa sieltä Espanjaan. Joka sitten lopulta osoittautuu aika typeräksi ideaksi ja nukun siellä yöt jossain rannalla puun vieressä ja tulen kotiin aika hajalla ja jopa vähän ryöstettynä. Koska olen sillä tavalla spontaanisti tyhmä.

    No sitten mää ajattelin vähän panikoida elämääni ja ne puhelinmyynnissä ansaitsemat rahatkin alkaa olla loppu, niin ajattelin sitten melko hädässä selata jostain jotain jämäopiskelupaikkoja, esimerkiksi kansanopistosta ja aloitan opiskelemaan ihan vaan jotain. Että olisi joku paikka jossain ja varmaan pitää kotoakin muuttaa, niin menen sitten sinne opistoon. Joka on tavallaan sellanen taidekoulujen pääsykokeissa tippuneiden ja muilla tavoilla itseään etsivien tyyppien vuoden kestävät huuruiset jatkot, joissa juodaan halpaa punaviiniä pullon suusta ja tehdään öisin metsässä musiikkivideoita.  Sitten ajattelin samalla mennä viikonloppuöiksi baariin töihin, kun huomaan, ettei opintotuki oikein riitä

    Sitten yritän syksyllä myös korottaa mun yo-todistuksen matikkaa, mutta en ikinä kysy tekemäni uuden kokeen tulosta. Sitten menen työharjoitteluun Helsinkiin, jossa radioreportterin pestissäni laahustan naama palaneena hitaassa ristikulkueessa kainaloläikät vaaleansinisessä paidassani ja mietin, miksei minulla ikinä mikään mene coolisti. Lisäksi ryhdyn free-toimittajana kirjoittamaan lehtijuttuja, joista saan joitain hiluja.

    Sen jälkeen ajattelin sekoilla kesän, ei mennä yksityiskohtiin, täällä ylppäreissä kun on kaikki mummotkin kuulemassa. Mutta hommaan liittyy festarireissuja ja kuluttavia ihmissuhteita. En tiedä johtuuko levottomuuteni elämäntyylistäni vai elämäntyylini levottomuudestani, mutta en vielä ymmärrä, ettei ajoittainen maniani ehkä koskaan lopu. Ei mennä nyt siihen, en ole vielä valmis ymmärtämään sitä, olenhan vasta yhdeksäntoista.

    Sitten kansanopiston jälkeen ajattelin hakea ammattikorkeakouluun taiteen- ja viestinnän opintoihin, joissa tarkoituksenani on perusopintojen lisäksi tehdä helvetisti kaikenlaisia projekteja, tapahtumia ja kuormittaa itseäni ihan kaikenlaisissa ylimääräisissä luottamustoimissa, kuten oppilaskunnan hallituksen puheenjohtajana ja koulun tapahtumien tuottajana samalla, kun teen öisin töitä baarimikkona ravintoloissa ja lopulta siinä vaiheessa ajattelin kokeilla ihan ekaa kertaa polttaa itseäni vähän loppuun.

    Sitten kesällä ajattelin jälleen rampata festareilla, olen Roskildessäkin ehkä viikon. Teen Helsingissä muutaman työharjoittelujakson ja menen kehitysvammaisten leireille ohjaajaksi. Sitten ajattelin mennä Saksaan etsimään kämppää. Lähden vaihtoon viimeisenä vuonna, haen puoleksi vuodeksi Berliiniin elokuvakorkeakouluun, johon lopulta jään vuodeksi saksaksi opiskelemaan käsikirjoitusta ja dokumenttielokuvien ohjaamista. Sitten palaan Suomeen dokkarin käsiksen kanssa ja ryhdyn tekemään lopputyötäni, joka myydään Ylen Dokumenttiprojektille.

    Samalla haen rahapulassa töitä sekä vaatekaupasta että yökerhoista ja lähes vuoden ajan istun illat editissä leikkaamassa dokumenttielokuvaani, työskentelen yöt baarimikkona ja päivät vaatemyyjänä. Sitten pääni vähän hajoaa dokumenttielokuvani kuvauksissa, enkä kykene matkustamaan kuvausryhmän kanssa samalla autolla, vaan liftaan yötä vasten Kuopiosta Tampereelle ja joudun aamulla vaatekaupan alakerrassa olevaan parkkihalliin puhutteluun, jossa itseäni nuorempi esimieheni kertoo vähän elämän realiteeteistä ja että kaikkien on osallistuttava alennusmyynteihin ja pukea töihin tullessaan vaatekaupan vaatteet päälle ja poistaa kuluneet kynsilakat kynsistä.

    Elokuvani valmistuessa olen varmaan valmis päättämään, etten enää koskaan ohjaa elokuvia, oikeastaan saatan olla päätökseen ihan valmis jo noustessani rekan kyytiin sateessa tien reunalla,  jossain lähellä Kuopiota.

    Sitten kaiken vähän silpulta vaikuttaneen touhun jälkeen oon vähän sillain, että vittu mitä paskaa ja sitten aijon ihan oikeasti hankkia ammatin. Aloitan yliopistossa saksan kääntämisen opinnot ja menen työharjoitteluun tv-toimitukseen, että saisin kesken olevan amk-tutkintoni valmiiksi. Samalla työskentelen varavastaavana yökerhossa. Lauantaiaamuisin käyn ruotsinkurssilla, koska se on lopulta ainoa asia, joka amk-tutkinnostani puuttuu. Sitten valmistun. Sitten menen töihin levy-yhtiöön, jossa teen pari vuotta töitä ja sitten menen yrityskurssille ja perustan oman pr-alan yrityksen. Ja kun sen saan pyörimään hyvin, aloitan varmaan lukemaan ylempää amk-tutkintoa.

    Että kuta kuinkin tälläinen tulevaisuuden suunnitelma mulla opintojen ja töiden suhteen. Saattaa nyt äkkiseltään kuulostaa melkoiselta silpulta ja hapuilulta, mutta näin ajattelin tehdä. Mulla on aika tarkka visio tästä kaikesta, että näin mää teen.

    Kiitos paljon näistä ruusuista ja ihana, kun pääsitte tulemaan. Todistus on tuossa pöydällä, jos haluatte sitä vilkaista. Otetaan tässä eteisessä skumpat ja valokuva ja mennään sitten ottamaan kakkua.

    Tervetuloa.

    Onnea kaikille uusille ylioppilaille ja tsemppiä heille, jotka yrittävät syksyllä uudestaan.

    Lue myös:

    Ikävä nuoruuteen?

    Yrittäjyydestä ja Unelmahommista

    Iho kesäkuntoon – puhdistusta ja täsmähoitofinneille! (sis. Alekoodi)

    Share
  • Asikaine
  • Haastavaa aikaa parisuhteelle

    Vaikka olenkin heikkona hetkenä sortunut jeesustelemaan, kuinka hyvällä tiimityöllä ja joustavalla luonteella on mahdollista selvitä pikkulapsiajasta eroamatta, niin pakko tunnustaa että ei tämä nyt helvetti ihan helppoa ole. Viimeksi toissa yönä saatuani tuntemattomasta numerosta viestin Moi. Jätin puhelimen taksiin. Se on nyt Ahtilla, meinasin mennä alakertaan lusikkalaatikolle lajitteluhommiin. Tietysti vähän naurettavaa.

    Sillä kaikki lusikat, haarukat ja veitset oikeastaan kuuluvat MINULLE!!!!! Lukuun ottamatta yhtä Hipin Peltsun kommuunin kahdeksankulmaisen astiaston mukana tullutta omituista veistä, jossa lukee TOMMI PENTTILÄ, jota emme tunne.

    Taksiepisodia oli edeltänyt öitä, joina lapsi huutaa korvaansa pidellen sekä aamuja, jolloin olemme väsyneenä vetäneet pitkää tikkua, kumpi tällä kertaa jättää menemättä töihin jääden kotiin hoitamaan kipeää lasta, joka sekin heti lääkkeen saatuaan ihmeparantuu alkaen hyppiä keittiön seinille. Nakutettu duunikalenterini meinaa jatkuvasti suistua raiteiltaan keskelle työpäivää osuviin lapsen hammaslääkäriaikoihin, eskariin tutustumiskäynteihin ja vasu-keskusteluihin, jotka pitää aina mun hoitaa! Pitääkö mun aina kaikki hoitaa!!!

    Viikon sisällä tehdyt kolme reissua Helsinkiin eivät nekään olleet parisuhteelle ihan helppoja. Koko perheen roadtripillä Hippi ei suostunut ajo-ohjeisiini, vaikka ajeli Hesan keskustassa sokkona ihan mihin sattuu, nukkui Tervasaaren leikkipuiston hiekkalaatikon viereisellä puiston penkillä minun murjottaessani viereisellä ja esittäessäni kuuluvani eri porukkaan, kuten esitin myös Sandron brunssilla pöytäseurueemme jatkuvasti huudellessa Mutta mää en tykkää tästä! Mitä tää on? Mutta emmää halua tätä! YÖööK!!!!! Ei tää oo tavallista lihapullaa! 

    Eikä Hippikään hirveästi hurrannut saavuttuani yöjunan tuomana venähtäneeltä Helsingin työreissultani sen verran kän väsyneenä, että sai soitella ihan muutaman kerran aamulla herättääkseen minut päiväkodin äitienpäiväaamupalalle ja töihin. Reenien ja työkiireiden takia emme oikeastaan ole ehtineet Hipin kanssa edes kunnolla nähdä, mikä on ollut varmaan molempien mielestä ihan ok.

    Viime aikojen parisuhdehaasteet kulminoituivat lopulta Koikkarin Prisman Hesessa, jossa sekaannuksesta johtuen Hippi söi vahingossa hampurilaiseni. En ollut edes halunnut Heseen, en oikeastaan edes ollut nälkäinen vaan väsynyt ja muutenkin ihan pahalla tuulella. Vahingossa hampparini syötyään Hippi yritti vilpittömästi pahoitellen tilata uutta Hei, apua anteeks ihan tosi paljon, mie tillaan siulle uuven! Mutta mököttävänä marttyyrinä kieltäydyin ehdotuksesta (!?!?). Emmää tartte, antaa olla. Emmää tartte! närkkien samalla lapsilta jääneitä kylmehtyviä ranskalaisia. Lopulta aloin itkeä (KYLLÄ!) ja ranskalaiset takertuivat kurkkuuni.

    Vieläkin koko perheelle on vähän epäselvää itkinkö enemmän menetettyä hampurilaista vai transformaatiotani henkilöksi, joka perjantai-iltana itkee ja kiukuttelee hampurilaisen perään Prisman Hesessä (SUOSTUMATTA TILAAMAAN UUTTA).

    Nyt saatuani tämän päivän työpäiväni purkkiin ja sen huipennuttua Hesarin yhteydenottoon menen naapurin muijan kanssa _homomulkuttamaan_ (eli sivelemään uuden terassimme homeenestoaineella aka. homemuljulla.) En tiedä, missä perheeni on, mutta eipä ainakaan näy olevan terassitalkoissa, vaan varmaan valuvat jossain riippukeinussa, tietysti.

    Että ei tämä helppoa ole. Kenellekään.

    Hyvää viikonloppua vaan kaikille!

    Lue myös:

    Kuinka selvitä yhdessä pikkulapsiajasta?

    Vitun 2018

    Jatkotaisteluni – Lisää tyhmiä ihmisiä!

    Share