Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›
  • Asikaine
  • Antaa kaikkien helmojen hulmuta vaan

     

    Kaupallinen yhteistyö: Prisma ja Suomen Blogimedia

    Vaikka olen aina rakastanut vaatteita, tallasin esimerkiksi koko opiskeluaikani rikkinäisissä farkuissa, maihareissa ja isossa parkatakissa. Maskuliininen outfit oli ehkä keino vaikuttaa USKOTTAVALTA ja pätevältä. Että yhtään en ole tänne tullut kynsiäni lakkailemaan ja hersyilemään, vaan miksailemaan ja vetämään hanskat kädessä näitä vitun XLR-piuhoja. Miesvaltainen ala ja äijäthän ne osaa hoitaa hommat, joten toki voisin vaikka itsekin pukeutua yhdeksi heistä! Ha!

    Pipojen ja camo-kuosisen Fjällrävenin kauluksen alle oli myös helpottavaa turvautua. Ettei  mikään mietityttävä muoto tai kiehtova kaari muistuttaisi tai paljastaisi. Että pysytään vaan ihan asiassa. Tietynlainen tuima lisbeth-salanderimaisuus on aina ollut voimavarani, josta kyllä yhä edelleen ammennan tiukoissa paikoissa. Maiharit jalassa on helpompi seistä etukenossa valmiina sanomaan takaisin, välttää epätoivottua huomiota tai kehoittaa helvetin pelottavasti käyttäytyvää häirikköä poistumaan ravintolasta, jota olen yöllä yksin sulkemassa. Yöllisen keskustan läpi oli helpompi kävellä, kun mikään ei kopise tai liehu tai kiinnitä kenenkään huomiota kulkiessani. Paskaa, mutta niin se on.

    Myös urani alkuaikoina pukeuduin yleensä mustiin pillifarkkuihin, rotseihin ja tennareihin. Työhaastattelussa istuin musta nahkatakki päällä ja levy-yhtiön uusista työntekijöistä uutisoineen Markkinointi&Mainonnan valokuvissa meikitön naamani katsoo tiukasti jättimäisestä Loop Troopin hupparista. Yo!

    Tyylini on aina ollut vähän androgyyni. Toki sen takia, että tykkään mutkattomista ja rennoista vaatteista, mutta etenkin nuorempana olen hakenut ns. jäbämäisistä ja tummista asuvalinnoista myös voimaa, asennetta ja suojaa. Lisäksi olen varonut, etten ainakaan näyttäisi liian viralliselta, liian erikoiselta, liian boheemilta, liian muumilta, liian rokkarilta tai ainakaan liian _tyttömäiseltä_. IIiiiik! Vaikka miksi ei voisi olla ihan yhtä topakka, pätevä ja vakuuttava pinkki pörröneule tai kiva mekko päällä, jos nyt esimerkiksi musa- tai vaikka media-alan hommista puhutaan – töistä, joissa ei erillistä työasua ole?

    Olen ihaillut tyyppejä, jotka ihan muina blondin kostoina rohkeasti vetelevät vaaleanpunaisissa topeissa, cooleissa piikkikorkkareissa, värikkäissä kukkamekoissa tai sähäköissä leopardisukkiksissa. Itse olen kuitenkin usein eteisessä hannannut ja viime tingassa vaihtanut Italiasta ostamani punaiset piikkikorkkarit huomaamattomiin mustiin nilkkureihin.

    Vanhemmiten ja ehkä myös ammatillisen itsetunnon kasvettua en enää ole ollut ihan niin kiinni tutuissa luottouniformuissani ja vaatekaappiini on jo pidempään kertynyt myös hempeämpiä sävyjä, säihkettä ja villimpiä helmoja. En enää koe tarpeelliseksi todistella osaamistani tai topakkuuttani itselleni tai muille ulkoisella habituksella, vaan oikeastaan voin hersyä paikalle astetta kreisimmässäkin asussa tuntien oloni silti varmaksi. (Tosin olen roikottanut toimistolla hätäjakkua naulakossani siitä lähtien, kun kerran istuessani työpöytäni ääressä PMMP:n Vittu jee! -paita päälläni ja iso bling bling -nyrkkirautakoru kaulassani eräs teatterinjohtaja saapui yllättäen pyytämään tarjousta isosta kulttuuriprokkiksesta.)

    Nykyisin olen aikas minut itseni kanssa hulmuavammissakin helmoissa ja jopa rimpsuissa. Hipiltä täysin puskayllätyksenä (!!)  äitienpäivälahjaksi saamani Ivana Helsingin papukaijamekko on ollut kesän lempparivaatteeni, jota olen pitänyt niin duunipalavereissa ja tyttöjen Tukholman reissussa kuin myös rannalla ja leikkipuistossa.

    En tiedä, olenko ollut yllättyneempi niinkin rimpsuisen, vaalean ja romanttisen vaatteen vakiintumisesta päivittäiskäyttööni vai Hipin yllätyslahjasta. Olin kyllä koko perheen kauppareissullamme juuri ennen autokärrykaksikon karkkiosastolle karkaamista kerennyt ohimennen hipeltämään kauniita värikkäitä kesämekkoja kiljahtaen Mitä helvettiä, hei katto täällä on oikeesti tälläsiä ihania Ivana Helsingin vaatteita?!! 

    Olin ilahtunut huomattuani Prisman valikoimissa kotimaista designia. Aikaisemminkin olen ruokaostoksilla fiilistellyt Prisman vaateosastolla Neulomon kivoja vaatteita, mutta nyt valikoimissa on myös Ivana Helsingin mekkomallisto. Josta Hippi oli kyllä hyvin valinnut minulle parhaan, vaikka ei itseasiassa ehkä sitä, jonka itse olisin rekistä ekana ottanut.

    Prisman Minut itseni kanssa -kamppis haluaa kannustaa olemaan ylpeä omasta itsestään ja antaa sen näkyä. Hyvä!

    Antaa kaikkien helmojen hulmuta vaan!

     

    Lue myös Valeäidin pohdintoja täydellisen mekon löytämisestä!

    Kiitos kuvista: Tiina Arponen

     

    Share
  • Asikaine
  • Viimeinen apinanleipäpuupäivä

    Luulin tänään olevan ihan tavallinen arkivapaa.

    Perusperjantai, jolloin heräilemme ilman kelloa poikien kanssa Hipin jo lähdettyä ennen seiskaa. Minä havahdun viereen mönkineen Pikkuveljen puristaessa kaulaani. Äiti sä olet niin rakas mulle, äiti saanko kuiskata äiti. Shhhshhhshhss Mennään alakerrrtaan äiti! Huolimatta hiusteni päällä istuvasta punapäästä esitän vielä hetken nukkuvaa, kunnes Poikakin alkaa huhuilla lasteenhuoneesta. Noustaan jo hei! Mennään alakertaan!

    Alakerrassa eilisten tiskikasojen aiheuttama hetkellinen ahdistus ohenee huomatessani Hipin jättämät aamukahvit. Perjantain lastenohjelmat eivät ole kenenkään suosikkeja, mutta aina ne katsotaan -niin tänäänkin. Pojat syövät paahtoleipää ja kurkkuviipaleita omissa lepakkotuoleissaan köllötellen ja minä juon sohvalla kahvia Hesaria selaillen.

    Kunnes Syrhämä lopulta taas käy liian jännäksi ja telkkari on suljettava. Poika tunkee lehteä kannattelevan käsivarteni alta väkisin syliini sohvalle. Kahvit läikkyvät lehdelle. Hei katto ny vähä! -Mutta mikä kuva toi on? Onko noi puita, onko jossain noin isoja puita?

    Selitän apinanleipäpuiden olevan yli 5000 vuotta vanhoja ja niiden olevan nyt mystisesti kuolemassa. Mitää? VOI EI!! Onkohan niillekin liian kuivaa? Voiko niitä kastella, äiti? Pojan silmät suurenevat huolesta. Selitän, ettei ehkä mitään ole tehtävissä ja mietin, miten ilmastonmuutoksesta voisi kertoa, jolloin poika neuvokkaana juoksee etsimään kameraa ruokailuhuoneen legojen ja askartelutarvikkeiden seasta. Otetaan niistä apinapuista nyt heti valokuva, äiti. Jos ne puut kuolee, niin me ollaan nähty ne ja me voidaan katsoa sitä kuvaa!

    Myöhemmin voitelen keittiössä eväsleipiä Pikkuveljen hoipertaessa pyöräilykypärä päässään ovesta ulos selässään avonainen Ryhmä Hau -reppu, josta tippuu väkevää pillimehua. Hei tuu tänne vielä, älä lähe mihinkään! Eka pitää laittaa kengät jalkaan! Pyöräillessäni huudan ohjeita edessäni vimmaisesti polkevalle 5-vuotiaalle, joka huutelee omiaan takaisin. Äiti kato mää ajan maastoreittiä täällä nurmikolla! Äiti kato mulla on turbovaihteet!

    – KATO ETEENPÄIN!

    Ääneni meinaa hukkua puuskittaiseksi yltyvään tuuleen, joka uhkaa muuttaa hiostavan kesäpäivän viileäksi. Ajamme siltareittiä, keinumme puistossa ja seikkailemme rivitalojen pihojen välistä, ehkä jopa vahingossa jonkun takapihan kautta metsään, jossa Pikkuveli pelkää leijonia niin paljon, että huutaa hätääntyneenä pyöränistuimessaan. Poika paiskaa pyöränsä metsäpolulle kadoten puiden väliin etsimään ketunleipiä, joita vetää kevyen lounaan verran. Pikkuveli ei suostu tulemaan pyörän kyydistä pois, vaikka polku käy jyrkäksi ja kiviseksi ja talutamme ylämäkeen hyttyset kimpussamme. Punatukkainen keisari istuu istuimessaan ja sulkee silmänsä, sanoo tuulessa haistavansa lehmän tuoksun.

    Ruskeat lehmät löntystelevät rauhakseltaan lähemmäs aitaa, jonka raoista pojat kurkottelevat heinänkorsillaan. Poika saa sähköiskun lanka-aidasta Hei mää sanoin, että sen kanssa nyssitte oikeesti varovasti, siinä on sähköä, tulkaa kauemmas!!! Jonka jälkeen Poika saa heti toisen sähköiskun. Hei nyssi oikeesti! JOS JOKU SAA VIELÄ YHENKI SÄHKÖISKUN ME LÄHETÄÄ HETI KOTIIN!!! Pikkuveli yrittää oudosti silmiään siristäen laittaa naamaansa sähkölankaan. Ei v..NYSSI JÄTKÄT!

    Piknik-pöydälle jää eväsleivistä vain pois nypityt juustot. Haemme Ahlmannin Tilapuodista kaksi jätskiä, jonka jälkeen vielä kolmannen, koska toinen halusi sittenkin suklaan, niin kuin toisellakin. No haetaan sitte. Katson ylimääräiseksi jäänyttä avattua vaniliatuuttia ja mietin, heitänkö roskiin vai syönkö  jätskin, koska se nyt on siinä. Koska tälläistä tämä aina on.

    Pikkuveli löytää metsän reunasta sähkö-isku-tuli-veri-aseen, jolla uhkailee meitä kukkapuutarhassa ja Hipin tullessa töistä suoraan retkiseuruettamme Ahlmannille vastaan, menemme poikien kanssa ison kuusen alle piiloon, josta ovelina vakoilemme pitkätukan yrityksiä löytää meidät. Hipillä on ollut viimeinen duunipäivä ennen kesälomaa, pojilla ei ole enää ensi viikolla päikkyä ja meikänkin työpöydällä on enää muutaman venähtäneen prokkiksen hommat ja sitten loma. Koko porukalla!

    Pojan pyörä nostetaan autoon, mutta punapää haluaa tulla kyydilläni pyörällä. Mä oon niin onnellinen tässä pyörässä äiti. Hippi painaa torvea ohittaessaan meidät ja Poika huiskuttaa auton ikkunasta. Moi!! Äiti moi!!!!

    Ja hetkessä aika pysähtyy. Jysähtää kiveksi mahaani. Tajuan tämän tuulisen perjantain olleen viimeinen arkivapaamme, jonka viettäisimme poikien kanssa kolmistaan. Aikatauluttomuudessamme ajelehtien, muiden ollessa kouluissa, päikyissä, töissä.

    Pojat ovat aina olleet kolmepäiväisiä viikkoja päikyssä, jolloin olemme torstait ja perjantait valuneet porukalla. Viettäneet kolmistaan omia aikatauluttomia ja loputtomilta tuntuvia arkipäiviä. Syöneet aamupalaa olkkarissa, rouskuttaneet viltin alla porkkanaa, katsoneet liian monta muumia ja tehneet tulia.  Istuneet pysäkillä odottamassa bussia ollessamme menossa Pikku Kakkosen puistoon tai Rullaan. Tai johonkin vaan. Pyöräilleet Iidesrantaan, Ahlmannille, puistoon tai ruokaostoksille lähikauppaan. Kiireellä hosuneet myöhässä neuvolaan ja jääneet käynnin jälkeen sinne aulaan leikkimään, koska ei kai meillä mihinkään kiire ole. Syöttäneet sorsia. Ihmetelleet maailmaa. Rakennelleet majoja.

    Kolmistaan olemme löntystäneet loskassa Tappiin hernekeitolle, kun emme ole muutakaan keksineet. Olemme pelanneet pleikkaa, shakkia, aliasta  ja Afrikan tähteä. Maalanneet, askarrelleet, rakennelleet, tapelleet. Leikkineet autoilla. Menneet piilosta ja hippaa. Hyppineet pitkin seiniä kotona. Leiponeet ja pelanneet sisällä jalkapalloa, kunnes pallo on lentänyt eteisen kattoon tiputtaen sähkökaapin oven jonkun päähän. Nyssi jätkät ihan oikeesti hei! Olen yrittänyt viikkailla vaatteita poikien hyppiessä kerrossängystä pyykkivuoreen. Sählännyt keittiössä kahden apukokin kanssa ja polttanut kalapuikot. Luvannut jälkkäriksi jäätelöä, jotta saisin edes hetken rauhaa. Tai tehdä töitä.

    Olen sulkeutunut vessaan puhumaan kiireellistä työpuhelua kahden villiapinan hakatessa ovea VOITTEKO HETKEN OLLA, ÄITI PUHUU NY TÄRKEETÄ TYÖPUHELUA!!!  Ja olen nukahtanut sohvalle Pikkuveli sylissäni ja herännyt tunnin päästä muumien edelleen pyöriessä. Huomannut kahvini jäähtyneen ja poikien keskittyneesti rakentavan junarataa ruokailuhuoneen pöydän alle. Olen nähnyt, kuinka isoveli ottaa vastuun luullessaan, etten näe. On kaatanut mehua kahteen lasiin keittiön pöydälle, siirtänyt punapäälle jakkaran vessanpöntön eteen.

    Olen  laskenut minuutteja, että Hippi tulisi jo töistä ja pelastaisi tältä saakelin sekoilulta! Ku emmää saatana saa olla ees vessassa rauhassa! Olen purskahtanut itkuun marketin kenkäosastolla ja raivonnut Alkon edessä autokärryissä tappelevalle parivaljakolle. Olen huutanut käsittämättömiä lauseita, kuten Nyt kukaan ei nyt enää haistele kenenkään pyllyä tai me ei lähetä sinne kauppaan! Ei verhoihin syljeskellä! Kuka on laittanu mun meikkipussin pesukoneeseen? BUSSISSA ISTUTAAN OMALLA PAIKALLA! KAIKKI ISTUU TÄÄLLÄ OMALLA PAIKALLA! Olen kiristänyt, lahjonut ja uhkaillut. Ollut pitämättä sanaani ja huomannut 5-vuotiaan olevan itseäni isompi ihminen.

    Ja nyt vasta tajuan, kuinka iso. Tajuan tänään olleen kolmen pelaajan hyökkäysketjumme viimeisen yhteisen arkivapaan. Ketunleipämetsässä olimme vielä sama nahisteleva pikkulapset+kotiäiti-ketjumme, mutta kuin sähköiskusta, retkeltämme palasi eskarilainen.

    Tänään oli viimeinen vellova, tukkanuottainen, lempeä, loputon, nukkainen, rakas arkivapaamme.

    Kyyneleisissä silmissäni rullasivat filminauhana neuvolan punnitukset, äitiyspakkauksen kynsisakset, kuraiset rattaat, Ikean lihapullat. Poika eteisessä hyssyttämässä vaunuja punapään itkiessä niissä kuumissaan minun yrittäessäni hädissäni pukea. Pieni käsi pitämässä kiinni rattaiden aisasta jäädessämme bussista pois. Pysy nyt porukoissa, tuu tässä vieressä! Markettiin leviävät kärryt ja kaverit. Kotona talvihaalarin selästä löytynyt maksamaton purkkapussi.

    Sormieni läpi valuivat liian aikaiset aamut, keskeneräiset puurot, perjantaipäivän hiljainen uimahalli. Kaikki nauru, kaikki kiukuttelu, kaikki kiireettömyys. Kysymykset saunassa, kysymykset metsässä, kysymykset liikennevaloissa. Helvetillinen hässäkkä ja piinaava tylsistyminen. Olkkarin lattialle levitetyt leikit ja överiksi menevät painimatsit, jotka loppuvat vasta kun jotain sattuu. Yökkäreissä vietetyt aamupäivät ja loskaisissa puistoissa törötetyt torstait.

    Siinä ne nyt olivat, nämä-on-nyt-niitä-aikoja-joita-tuut-kaipaamaan -päiväni, yhden aikakauden loppu. Ja kuten apinanleipäpuille, ei mitään enää ollut tehtävissä tai kasteltavissa.

    Syksyllä joka arkiaamu saatamme eskarilaisen reppu selässä koululle.

    Takanani Pikkuveli kajahtaa kiivaaseen huutoon pyöränistuimessaan tiputettuaan sähkö-isku-tuli-veri-aseensa matkan varrelle. Käännymme takaisin etsimään pientä puukeppiä kävelytien reunoilta. Alkaa sataa vettä ja pyyhin kasvojani hihaani.

    Voi, kuinka kaipaan näitä apinanleipäpuupäiviä jo nyt. Pieni silkkiapinani.

     

     

    Lue myös:

    Hyökkäysketju

    Ei oo mittään hättää

    Iso pikkuveli

    Share